Uneton

Se kun herää yöllä eikä saa enää unta. Laittaa Tulenkantaja -palkinnon saaneen Natasha Rasi-Koskisen REC-äänikirjan päälle ja toivoo, että nukahtaisi siihen niin kuin edellisenäkin yönä ja aamulla selaisi kirjan siihen kohtaan, johon se jäisi ennen nukahtamista.

Metron alle ehkä jäänyt tyttö alkoikin kaivaa mieltä ja kuuntelin herkeämättä myös REC – STOP – REC – PAUSE – STOP koko litanian. Näkemiin unet.

Tunnin kuluttua vaihdoin kirjaa. Laura Honkasalon ”Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia” ei ollut sen nukuttavampi.

Vain nämä kaksi olivat äänikirjakirjastossani tällä kertaa. Nousin ylös ja jatkoin conmarituksen kuuntelemista.

Jo aikaisemmin aloittaessani Honkasalon kirjaa unilukemisena totesin, ettei se ole unikirja… silloin kuten nytkin aloin suunnitella, kuinka hävittäisin turhia tavaroitani. Jospa hankkisin 100 litran muovisäkkejä ja tyhjentäisin hyllyjä katsomatta mitä säkkiin laitan. Voisin tehdä samoin myös kirpputorikasalleni. Kylläpä olinkin rohkea, mutta vain ajatuksissani. Ehkä olen vähän edistynyt, kun voin edes ajatella totaalihävitystä. Olen joutunut tähän mennessä harkitsemaan jokaisen esineen, tavaran ja paperin kohdalla, voisiko tätä vielä käyttää, voisiko kierrättää.

Nyt mietin, voisinko viedä kaatopaikalle ongelmatavaroilla täytetyn pahvilaatikon jonkun toisen selvitettäväksi.

Tienhaarassa

Joidenkin kiihkeiden kirjoituspäivien jälkeen olen tullut siihen kohtaan, josta kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” alkaa. Kirjoitin kirjani minä -muodossa enkä suoranaisesti voi käyttää niitä tekstejäni isän tarinassa, vaikka kirjoitinkin hänestä aika paljon. Mietin eilen, että toimisiko se, jos vaihtaisin kertojaksi itseni. Tänä aamuna ajattelen selkeästi, että isän tarinassa isän näkökulma toimii sittenkin paremmin.

Tässä kohtaa isäni elämää on jäljellä enää 20 vuotta. Oikeastaan olen aika innostunutkin kirjoittamaan näistä viimeisistä vuosista. Tiedän ainakin kokemuksen pohjalta enemmän kuin tähän saakka kirjoittamistani vuosista, jotka perustuvat dokumentteihin ja valokuviin.

Isä ei varsinaisesti ole kertonut minulle elämästään, hänen elämänsä puhukoon puolestaan.

PALAUTTEEN PURESKELUA

Eilen oli kovasti odottamani palautepäivä. Kirjoitusryhmäni oli lukenut käsikirjoituksestani parisen kymmentä kopioimaani sivua. Ihailin, kuinka hyvin he olivat perehtyneet tehtäväänsä. Jokaisella oli jotain sanottavaa, virheitäkin he olivat bonganneet.

Sain hyvää palautetta tyylistäni, mutta edelleen he kaipasivat päätöstäni siitä, mitä kirjoitan. Isän tarinaa vai historiallista romaania. Teksteissäni on aineksia kumpaankin, mutta ne eivät ikään kuin sovi samaan kässäriin (heidän mielestään). Heidän palautteensa ei ole muuttunut viime keväästä, jolloin joku toinen osa tekstiäni oli luettavana.

Itse en ole uskonut, että pystyisin historialliseen romaaniin, mutta kirjoittajakaverini ja opekin uskovat siihen. Voi mahoton sentään!

Olenhan minä edellisen palautekierroksen jälkeen päättänyt, että isän tarina edellä menen. En voi sille mitään, etten voi kirjoittaa ihan pelkkää faktaa, vaan haluan värittää tarinaa. Sitä olen mielestäni tehnyt ja itse tykkään kokonaisuudesta. Hehän ovat lukeneet vain pieniä osia tästä tähän mennessä satasivuisesta opuksesta.

Viime yö meni palautetta pureskellessa. Ehkä minun pitää jakaa tekstit jotenkin selkeämmin. Auttaisikohan se, että muuttaisin teelmäni nimen… itse asiassa lopullista nimeä ei ole edes olemassa.

Soitin äsken serkulleni, joka on siskonsa kanssa perehtynyt 59 sivuun käsikirjoituksen alusta. Hän hyväksyi tekstin eikä ymmärtämisessä tai kartalla pysymisessä ollut mitään ongelmia. Meni siis läpi tällaisenaan.

Nyt olen päättänyt jatkaa samalla tyylillä siitä, mihin olen tähän saakka päässyt.