8 1/2 tuntia katosi

Lauantain sääennuste lupasi vähän viileämpää, yli kahtakymmentä kuitenkin. Koneellinen ilmastointi viilensi huoneiston yöllä, ja aina aamuisin pukeuduin verkkareihin ennen rantakävelylle lähtöä. Vielä ennen kotimatkaa kävin ostamassa kaksi australialaista herkkujuustoa alakerran kaupasta: Camembert ja Brie. Pakkasin ne kullanväriseen paperipussiin ja laitoin jääkaappiin lähtöä odottamaan.

Pirita lähti Severin kanssa vielä rannalle, Pessi ja Peetu pelailivat puhelimillaan. Minä nostin matkalaukun sängylle ja pakkasin. Olin luvannut Piritalle, että ottaisin heidän pyyhkeensä tai jotain muuta laukkuuni, koska heidän neljä laukkuaan olivat aivan täysiä. En saanutkaan mitään ylimääräistä mahtumaan ja Piritan oli tungettava kaikki omiin laukkuihinsa. Jukka tilasi ja kävi hakemassa thairuokamme.

Olimme ostaneet liput yölennolle, joka lähtisi 21.50. Jukka vei meidät isolla maasturilla lentokentälle jo ennen puolta kahdeksaa. Koska check-in oli tehty, pääsimme suoraan laukkujen punnitukseen. Tavaramme olivat jollain kummalla tavalla lisääntyneet kolmen viikon aikana. Minulla oli kiviäkin matkassa. Jännitti, selviämmekö ilman ylimääräisiä kuljetusmaksuja. Qatarilla olikin hieno systeemi: he laskivat kaikkien viiden laukun painot yhteen, sallittu määrä 5 x 30 kg ei ollut likikään täyttymistään. Käsimatkatavaran kohdalla minun reppuni paino oli 7-8 kg, mutta siinäkin kaikki laskettiin yhteen ja sallittu määrä meiltä jokaiselta oli 7 kg.  Lisäksi pieni käsilaukku roikkui olallani ja kannoin myös kameralaukkua.

Hyvästelimme ja halasimme Jukan ja kävelimme käsimatkatavaroiden tarkastukseen. Minulla oli melkoinen purkaminen ja uudelleen pakkaaminen näissä tilanteissa, koska mukanani olivat läppäri, iPad, järjestelmäkamera, kännykkä, sähkövirta-adapterit sekä kaikkien laitteiden johdot ja akut. Lähes joka kerta jouduin ruumiintarkastukseen, se johtui kyllä lonkastani. Piritakin tarkastettiin useamman kerran matkojemme aikana.

Olin pukeutunut kevyeen housuasuun ja kesäiseen lierihattuun kuuman sään takia. Kävin lentokentän isossa, siistissä vessassa vaihtamassa kevyen asuni lämpimään Fila-asuun ennen lähtöportille menoa. Lierihattu pysyi päässä, koska sitä ei voinut pakata mihinkään.

Adelaiden lentokentällä oli erittäin sekavat kulkuohjeet. Menimme nuolien osoittamaan suuntaan ja jouduimme väärään paikkaan. Näimme lähtöporttimme lasiseinän takana. Mistä sinne voisi päästä, kun seinässä ei ole ovea. Huomasin aulassa miehen, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Hän oli asustaan päätellen lentokoneen henkilökuntaa. Olin kai epätoivoisen näköinen, kun hän tuli kysymään, onko minulla ongelmia. Tämä ystävällinen ja komea herrasmies neuvoi meille reitin omalle portillemme. Meidän piti kiertää tosiaan ihan toista kautta. Onneksi ei ollut mitään kiirettä. Tavaramme läpivalaistiin uudelleen ja taas sain purkaa kaiken. Vihdoin pääsimme odotushalliin istumaan. Ensin koneeseen pääsivät pyörätuolilla kulkevat, ja ensimmäisessä luokassa matkustavat. Pääsimme heti heidän jälkeensä ensimmäisinä lähtemään koneeseen. Kävelymatka kiemuraisia käytäviä oli kohtalaisen pitkä.

Juuri kun olin koneeseen astumassa huomasin, että kameralaukku ei ollutkaan mukanani. Oi ei! Lentoemäntä ja lentokenttävirkailija seisoivat koneen ovella. Virkailija oli puhelimessa, ja kerroin murheeni lentoemännälle. Hän pyysi, että odotan puhelun päättymistä, sen tein hermostuneena – eikö hän jo lopeta.. Virkailija kyseli, mitä minulta on jäänyt. Änkytin photoapparat, photomasin. Hän kysyi: kamera? Yess, yess. Minkälainen se on? Älysin kertoa, että kamera on laukussa ja laukun tuntomerkit. Hän sanoi hakevansa sen ja kehotti menemään paikalleni koneeseen. Istuin epätoivoisena, saankohan kamerani koskaan takaisin. Onkohan joku ottanut yksinäisen laukun odotushallin penkiltä? En kuitenkaan lähtenyt takaisin ovelle. Kun sitten huojentuneena näin virkailijan, kävelin häntä vastaan. Voi kuinka onnellinen ja kiitollinen olinkaan, kun sain aarteni.

Ihmettelimme, kun koneen etuosaan varaamamme paikat olivat vaihtuneet. Lentokoneen perällä oli kuitenkin hyvä istua tämä ensimmäinen 13 tunnin etappi. Kone oli aika väljästi täytetty, useat saattoivat oikaista itsensä yöllä kolmen istuimen pituiseksi. Pirita istui kahden pienimmän pojan keskellä, istuimme Peetun kanssa heidän takanaan. Meillä oli onnea, koska saimme istua kahden, kolmas penkki ei koskaan täyttynyt. Samalla saimme käyttöömme ylimääräisen peiton ja tyynyn.

Näkemiin Adelaide. Kuva on edessäni olevalta näytöltä

Saimme ensimmäiseksi virkistyspyyhkeet, seuraavaksi kuulokkeet. Lentoemännät ja stuertit kuljettivat yhtä mittaa juomia ja ruokia, myöhemmin jopa movie snacksit. Huomasin useiden matkustajien katsovan elokuvia henkilökohtaiselta näytöltään kuten minäkin tein. Severi ja Pessi nukkuivat monta tuntia, Peetukin väsähti aamupuolella. Minun oli vaikea saada nukuttua, ehkä torkahtelin pikkuisen Piritan tavoin kaulatyynyn ja mustien silmälappujen avulla.

Matka oli erittäin kuoppainen, sekin häiritsi unen saantia. Vähän väliä piti laittaa turvavyö kiinni. Nukkuessa sen on oltava koko ajan kiinni. Laukkasin myös vessassa yhtä mittaa. Samalla sain käveltyä käytävää. Se ei ollut lainkaan paha asia, kun jalat lentosukista huolimatta tuppasivat turpoamaan. Aamuherätys oli hyvin lempeä, pikkuhiljaa valot voimistuivat ja saimme aamiaista.

Dohaan laskeutuminen oli aika hurja. Nikolai-kapteenimme lensi koneen vinossa kenttään vai mitä siinä oikein tapahtui. Kone ja matkustajat kallistuivat oikealle, sitten vasemmalle. Se kesti vain pienen hetken, mutta tuntui hyvin epämiellyttävältä. Edessäni olevasta näytöstä katsoin, kuinka kone vähitellen vakaantui keskiviivalle. Oli sunnuntaiaamu, kello oli 4.20. Kahdeksan ja puoli tuntia elämästä oli kadonnut.

Lentäessä meillä ei ollut tietenkään nettiyhteyksiä, ja ensimmäinen tehtävä Dohassa oli liittyä kentän Wi-fiin.

Toinen tehtävä oli jakaa keltaisen Forex-pussin rialit. Annoin jokaiselle pojalle satasen. Piritalla oli kai jotain jäljellä menomatkalta ja minulla jonkin verran. En vaihtanut lämmintä matka-asuani kevyempään. Pakkasin puvun yläosan reppuun ja käärin housujen lahkeet polviin saakka. Hikeä kuitenkin pukkasi, kun painava reppu selässäni ja hellehattu päässäni kuljeskelin Dohan lentokentällä, jossa lämpötila oli yli kahdenkymmenen. Ulkolämpötila oli 27 Dohassa. Ainakin puolella ihmisistä oli maskit kasvoilla. Kiinnitin huomiota siihen, että näin varhain aamulla kentällä liikkui enemmän arabeja kuin muita. Naiset mustissa kokokaavuissa kasvot peitettyinä ja miehet valkoisissaan. He täyttivät myös kuljetusautot.

Tämän kuvan herra vaikutti olevan joku pomo kentällä. Hän kulki sandaleissaan ja asiakirjakotelo kainalossaan lähtöportimme tuntumassa edestakaisin, ja pysähtyi välillä katsomaan papereitaan. Olen hyvin arka kuvaamaan ihmisiä suoraan, vaikka julkisessa tilassa se on mahdollista. Kuvaaminen ei ollut kielletty tällä kentällä. Salaa nappasin pari kuvaa tästä herrasta.

Pojat menivät omia menojaan. Jossain vaiheessa he aina ilmestyivät ja taas juoksivat sinne tänne. Olisi ollut kiva ostaa jotain, mutta kun en osannut päättää, niin kaikki jäi kauppaan. Ehkä hyvä niin. Hakeuduimme kahvilaan syömään ja juomaan. Sinne menivät loput rahani. Pojat olivat ostaneet kassikaupalla tarjouskarkkeja, kavereille kuulemma tuliaisiksi.

Dohan kenttä oli valtavan iso, siellä kulki henkilökuljetusautoja ja –junia. Mekin menimme yläkerroksissa kulkevalla junalla kentän johonkin päähän, josta taas jyrkillä pitkillä rullaportailla alas. Kävelimme, kävelimme ja kävelimme lähtöportille. Nousimme linja-autoon, jonka matka koneelle oli pitkä. Ohitimme kymmeniä kentällä seisovia Qatarin koneita. Oli kovin nostalgistakiivetä koneeseen portaita pitkin. Matka Helsinkiin alkoi kello 8.45. Söimme koneessa aamiaista sekä lounasta. Juomia kiikutettiin tuon tuosta. Paria elokuvaa aloitin katsoa, mutta kun en saanut kuulokkeita kunnolla toimimaan, niin en jaksanut keskittyä niihin ja pelasin hoksauspelejä.

Hei hei Doha

Lentokoneen lasku Vantaalle Muhammadin ohjauksessa sujui todella pehmeästi ja hienosti ja aivan ajassa 13.55. Sitten kovaa juoksua matkalaukkuja vetäen rakennustyömaitten läpi Paunun linja-autolle, joka vei Piritan ja pojat Valkeakoskelle ja minut Tampereelle. Olin bussissa tilannut taksin itselleni. Onneksi se saapui pian, sillä asuni, joka lentokoneessa lämmitti, ei lämmittänyt tippaakaan Suomen takatalvessa ja tuulessa. Jaloissani oli kesätennarit ja päässäni hellehattu. Kuubalainen taksikuski kantoi painavan matkalaukkuni hissiin saakka. Tämä ilahdutti minua suuresti ja ajattelin, että kyllä Suomessakin palvelua saa, kun sattuu oikea asiakaspalveluhenkilö kohdalle!

Kotona ei ollut mitään valmista syötävää, löysin kuitenkin näkkileipäpaketin. Nyt voisin herkutella juustoilla ja näkkileivällä ja keittää teetä! Melkein itku pääsi, kun huomasin, että herkkujuustoni olivat jääneet Australiaan.  

Tietoa kirjoittajasta

pikeaarnio

Sähköposti: pike.aarnio@gmail.com

3 vastausta artikkeliin “8 1/2 tuntia katosi”

    1. Kiitos kommentista. Kommentit tulevat näkyviin ainakin uusilta kommentoijilta vasta sen jälkeen, kun olen hyväksynyt ne. Molemmat kommentit ovat tulleet perille. Kiva, että olet lukenut matkakertomustani. ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s