Muistojen bulevardi


Suoraan sanoen olen kyllästynyt Radio Suomen päivittäiseen musiikkitarjontaan. En jaksa enää kuunnella nykyiskelmiä, ne ovat keskenään niin samanlaista puuroa, että ne suorastaan jo häiritsevät kuuloelimiä. Ilon pilkahduksena Yle ykköseltä lähetetään aamuisin Muistojen bulevardia. Radio on minulla aika monta tuntia päivässä päällä, tykkään taustamusiikista ja uutisia kuuntelen. Puheohjelmat häiritsevät kirjoitushommiani. Usein suljen radion ja annan korvieni levätä. Minulla ei ole kotona puhekaveria ja menee päiviä, ettei puhelinkaan soi.

Ostin äskettäin uuden levysoittimen, kun vanha lakkasi ihan yllättäen toimimasta. Siinä oli joku sähkövika, jota ei olisi kannattanut edes korjauttaa. Minulla on mukava kokoelma vanhoja vinyylejä nuoruuteni musiikeista ja niitä olen nyt soitellut. Isot viihdeorkesterit olivat jossain vaiheessa suosikkejani. Glenn Miller, Living Strings, George Melachrino ovat vieläkin korvaa miellyttävää taustamusiikkia.

Elviksen Greatest Hits ja elokuvamusiikit kuuden levyn kokoelmana, Ray Charles, Mahalia Jackson, Duke Ellington, Temptations ja monet muut voin nyt kuunnella tunnelman mukaan. Ihanaa!

Kyllä ihminen voi olla onnellinen pienistä asioista.

Monster’s Ball

Uusia Oscareita odotellessa katsoin yllämainitun elokuvan televisiosta perjantaina. Halle Berry oli ensimmäinen tummaihoinen, joka pokkasi Oscarin tämän teoksen naispääosasta vuonna 2001. Mieleni ei pääse irti tästä katsomiskokemuksesta. Pelkään, etten pysty kirjoittamaan syvällistä kokemustani auki.

Billy Bob Thornton miespääosassa oli myös hyytävän hyvä. Näiden kahden keskinäinen kemia oli katsojallekin pakahduttavaa. Usein elokuvien katselu kohdaltani loppuu rakastelukohtauksiin. Tässä filmissä se oli niin hyvin motivoitua eikä alleviivattua, että sitä sieti katsoa. Ehkä olen aikaisemman katseluni lopettanut juuri tuohon, koska jollain tasolla muistan katsoneeni tätä aikaisemminkin. Äiti ja poika ovat painuneet muistiini ja jatko oli tuntemattomampaa. Muisti tekee kyllä kepposiaankin.

Parhaat elokuvakokemukset tulevat valkokankaalta katsomon pimeydessä. Nyt sain voimakkaan kokemuksen omalla sohvallani, kun kukaan ja mikään ei häirinnyt katsomista. Viimeinen kohtaus oli äärimmäisen riipaiseva. Kaksi oman kestämättömän surullisen kohtalonsa kokeneet istuvat portailla hiljaisina. Eletyt elämät ovat läsnä tuossa hetkessä. Loppu jää avoimeksi. Tästä hetkestä tarina voi mennä kahteen suuntaan. Ratkaisu jää katsojalle.


Aamun aurinko

Aika huikea oli auringonnousu tänään jo ennen kahdeksaa. Puoli kahdeksan oli taivaalla vain ruskotusta..

Pakkasta oli parisenkymmentä, kun heräsin herätyskellon soittoon. Aurinko nousi ihan silmissä, kun seurasin. Lämpötila on nyt muutamaa tuntia myöhemmin lähempänä yhtä kymmentä kuin kahta.

Minun oli tänään määrä viedä tyttären kolmetoistavuotias poika liikuntapäivän ulkoiluohjelmaan. Reksi oli koululla eilen kuuluttanut, että jos pakkanen on 15 tai yli, niin ei lähdetä ja oli toivottanut kaikille hyvää hiihtolomaa. Poika oli nostanut peukkua, kun äitinsä oli aamulla mennyt kertomaan 18 asteen pakkasesta. Kuljetuspalvelua ei siis tarvittu.

Sitä minä vaan ihmettelen, että jo 15 asteen pakkanen on liikaa näille nykynuorille. Omana aikanani se raja oli 20 ja taisi olla vielä lapsillanikin. Ilmeisesti tämäkin on osa ilmaston lämpenemistä. Nuorten muotiin eivät kuulu pakkasvarusteet. Niitä ei ole edes hankittu tai jos on, niin eivät pidä kuitenkaan, esim. pipoja ja käsineitä. Tämäkin poika on pitänyt tennareita koko talven eivätkä pukin tuomat villasukat kuulemma mahdu niihin. Ja ovathan nämä talvet olleet melko onnettomia säätilaltaan monta vuotta.

20.2.2019

Sain vaivattomasti unen päästä kiinni viime yönä ja nukuin yli yhdeksään. Tänään on tuullut pohjoisesta niin kylmästi, ettei ole tehnyt mieli ulos ollenkaan, varsinkin kun tiet ovat peilijäätä.

Käsitöiden teko on kutkutellut sormiani jo jonkun aikaa. Varsinkin sen jälkeen, kun sain tietää tulevani isomummoksi jo toisen kerran. Olen hakenut vanhoista käsityölehdistäni mielenkiintoisia malleja ja vihdoin yhtenä iltana löysinkin. Samalla huomasin sormikkaiden ”kädestä pitäen” neulontaohjeet. En ole tehnyt aikaisemmin sormikkaita ja jemmasin ohjeen. Vauvan vaatteiden lankaostoksille minun pitäisi mennä toiselle puolelle kaupunkia eikä se oikein nyt huvita. Kaivelin kuitenkin jälleen kerran lankavarastojani ja löysin sormikkaisiin sopivia lankoja. Samalla huomasin bambulankasäkin, joka on ollut hyllyni perällä jo useampia vuosia. Taidankin kokeilla vauvan nuttua, pöksyjä yms. siitä bambulangasta.

Oikean käden sormikkaan aloituskerrokset ovat jo puikoilla.

Yökyöpelöintiä ja unia

Kuukausi on sujahtanut vikkelään. Oikeasti on jo toista kuukautta edellisestä kirjoituksestani. Nyt on yö, olen pyöriskellyt sängyssäni unettomana, lukenut kirjaa, pyöriskellyt taas eikä uni ota tullakseen. Noustessani mielessä ei ollut blogi, mutta sama se – kirjoitan nyt tätä, kun en untakaan saa.

Unimaailmani on vilkasta. Sukuasioista kirjoittaminen nostaa alitajunnasta kuolleet sukulaiset. He ovat unissani eläviä eivätkä edes näytä kuolleilta. Olen nähnyt myös aivan uudenlaisia unia. Aprikoin, miksi näen sellaisia. Viimeisin oli karhu-uni ja sitä ennen käärmeuni. Molemmat eläimet ovat olleet erittäin suuria ja lempeitä enkä ole pelännyt heitä ollenkaan. Lämminihoinen, paksu ja iso käärme kiemurteli jaloissani, aukaisi suunsa ja loksautti hampaansa pohkeeseeni kevyesti ja lempeästi. Jälkeenpäin se lepuutti leukaansa reidelläni ja hymyili minulle. Tunsin hänen lämpönsä säärieni ympärillä. Kuljin metsässä, kun äkisti tunsin, että joku seisoo takanani. Pyörähdin. Se oli valtavan iso karhu. Mietin hetken mitä minun pitääkään tehdä, kun näen karhun. Koska en pelännyt sitä, hymyilin sille. Karhu lähestyi minua ja painoi poskensa poskeeni. Sitten hän katsoi takanaan tulevia kolmea pientä karhunpoikasta.

Taidan mennä yrittämään unta. Kello on jo puoli kolme ja olen valvonut kolme tuntia, tosin ne alku-unet olivat harmillisesti vain tunnin, puolitoista.