Kaamoskiireitä

Pääsisinpä kotiin nainen miettii Nyssessä.

Kaamos on vahva. Se pystyy lyömään ihmisen maahan. Sielu supistuu hämäryyden myötä ja ihminen kutistuu. Joukko vaeltaa sumuisessa maisemassa mustissa vaatteissa päätä roikottaen. Kukaan ei reagoi toiseensa. Välillä riepoo tuuli, välillä pieksää sade. Sateenvarjon alle voi piiloutua.

Matkan loputtua hän juoksee porraskäytävään ja seisoo hississä kammoten, että joku muu ennättää samaan kopperoon. Hän sormeilee kotiavainta ja ennättää avata oven ennen kuin naapuri tulee ulos omastaan.

Nainen avaa tietokoneen, etsiytyy Someen. Ystävät ovat siellä. Puhelin ei soi enää koskaan, yhteydenotot ovat Facebookissa, Instagramissa, blogeissa. Nainen kirjoittaa sähköposteja enemmän kuin oikeita kirjeitä tai kortteja. Mistään ei jää enää mitään jälkeä. Kaikki katoaa, kun hän kuolee.

Hän kirjoittaa kirjoja, että jäisi joku jälki. Hän työskentelee kaamoksen ajan aamusta iltaan. Kun päivät pitenevät, kirja on valmis tai ei. Jos ei, niin kirja jää kesäksi odottamaan seuraavaa kaamosta.