Pilvinen päivä

Lunta satelee hiljalleen. Aurinko on taivaan peittävän pilviverhon takana. Laittaisin kuvan, jos osaisin liittää puhelimestani. Saisinkohan sen OneDrivestä. Onnistuihan se.  Eikä ollut edes vaikeaa. OneDrive on aika mainio. Se tallentaa Windows-puhelimeni kuvat suitsaitsukkelaan. En ole selvittänyt tämän pilvipalvelun kaikkia mahdollisuuksia enkä osaa käyttää sitä sujuvasti.

Tämän WordPressin kanssa on vähän sama juttu. Olen jumiutunut tähän muotoon, jonka alunperin otin käyttöön. Nyt tekisi mieli muokata ulkoasua. Se vaatii perehtymistä. Jospa joskus….

Nyt menen saunaan. Hauskaa päivää. Have a nice day!

 

Pääsiäistä odotellessa

On vain aloitettava. Kirjoitettava ensimmäiset sanat, vaikka varsinaista aihetta ei olekaan mielessä. Monta ajatusta risteilee, ainoaankaan en pysähdy. Keittiön ikkunasta näen parvekkeen, joka on lähes keittiön kokoinen. Tällä kertaa se on täynnä tavaraa. Laidasta laitaan ja lattiapinnasta ylöspäin. Jotain tarpeellista, mutta myös paljon poisheitettävää.

Olen antanut itseni suostua tyhjennyshaasteeseen. Se vähän hermostuttaa. Parvekelasihuoltajat saapuvat 4.4. aamulla. Ei minun olisi tarvinnut suostua, joudun maksamaankin siitä operaatiosta. Toimeen on pakko tarttua, ellen peruuta.

Aikaisempina vuosina, kun tavaraa ei ollut näin paljon, siivosin parvekkeen aina pääsiäiseksi. Säät alkoivat olla jo niin lämpimiä, että siivotulla parvekkeella oli ihana nauttia rahkapiirakkaa ja kahvia. Muutamana viime vuotena olen vain raivannut polun pöydän ääreen ja kahvitellut toki.

Aloitan tyhjennyksen heti, kun muilta kiireiltäni joudan. En tänään enkä huomenna. Ehkä pääsiäisenä.

Toinen painos

Valmistelen uuden painoksen ottamista kirjastani Sairaalan iloiset lapset. Luin kirjan oikolukusilmilläni ja tsumbadum! löysin kirjoitusvirheitä. Sepä onkin mielenkiintoista, etten olekaan täydellinen ja olen omille virheilleni sokea. Nyt olen saanut etäisyyttä teokseeni sen verran, että löysin korjattavaa – vieläkään en voi väittää, että löysin kaikki virheet.

Kirja pysyy muuten samanlaisena, mutta kun se ei ole täysin identtinen alkuperäisen kanssa, niin joudun käsittelemään sen ihan kuin se olisi uusi teos.

Ensimmäinen painos on lähes loppuunmyyty ja julkkarit on vasta tulossa.

 

 

 

 

Hyvää huomenta

On päiviä, jolloin en saa mitään aikaiseksi. Sehän ei kuitenkaan taida olla vaarallista. Ihminen tarvitsee lepopäiviä – etenkin vanhempi ihminen. Laiska töitään luettelee… sitä olen aina tehnyt, siis luetellut. Oikeasti taidan olla laiska ihminen. Tekemättömät työt pilaavat elämäni aiheuttamalla stressiä. Olen pyrkinyt tietoisesti sulkemaan silmäni ja aivoni kasautuvien pinojen ja lattiatilan valtaavien tavaroiden aiheuttamalta inhottavalta ololta. Olen pitkän ajan kuluessa jopa harjaantunut pyrkimyksessäni.

Se alkoi siitä, kun huomasin, että olin ainoa siivooja ja järjestäjä neljän hengen perheessä. Karjuin, huusin, osoitin mieltäni – tein vaikka mitä: heitin kuppeja seinään. Jos on oltava sotkua, niin olkoon sirujen muodossa. Hetken se helpotti. Kävin töissä niinkuin toinenkin aikuinen, mutta huushollin hoito ja pitkälti lastenkin oli minun harteillani. Lapset kasvoivat, muuttivat omiin koteihinsa. Jäimme kaksin. Vihdoinkin pystyin lopettamaan huolehtimisen, mies ei muutu vaikka päälläni seisoisin. Huoneet rapistuivat, täyttyivät roinalla. Mies kantoi kirpputoreilta kuormia. Lopulta mieheni lysähti tavaroiden alle ja joutui vanhainkotiin. Olin ensimmäisen kerran elämässäni yksin. Ajattelin, että nythän minä raivaan kotini ja teen siitä omanlaiseni.

Innostuksen puuskassa remontoin kaksi tärkeintä huonetta: saunan ja keittiön. Toiset huoneet jäivät odottamaan tyhjennystä. Pikkuhiljaa olen saanut tavaraa pois, mutta kaaos vain jatkuu. Siivoaminen ei kiinnosta minua. Onhan sitä tutkittukin, että siivoamiseen käytetty aika on ajanhukkaa. Taidan viihtyä tavarakasojen keskellä.

Hyvää päivänjatkoa sinullekin! Siivoat tai et.

Vanhat poikaystävät

Ensimmäinen blogiystäväni SusuPetal Tanssivan Harmaan Pantterin ajoilta (alk. 2005) on julkaissut tekstejään vuosilta 2006-2016. Kirjassa on runoja, proosarunoja ja proosaa monipuoliselta ja lahjakkaalta kirjailija/käsityöläis/valokuvaus/maalaus -taiteilijalta.

Oi niitä aikoja! kun aamuisin ensi töikseni avasin SusuPetalin blogin ja huokailin hänen reippaita kantaaottavia tekstejään. Tämä kirja tuntuu raikkaalta tuulahdukselta eikä millään muotoa vanhan toistolta, vaikka tematiikka on pysynyt osittain samana ja teksti on tunnistettavaa SusuPetalin tyyliä. Minä-kertoja on ehkä nyt enemmän paikalla.

Teksteissä ei kaunistella eikä kumarrella ketään, ne ovat karskin rehellisiä ja paljastavia. SusuPetal huomioi terävästi ympäristöään ja tökkii sanoillaan kuten mainiossa, hienosti havainnoidussa proosarunossa Keittokatos, jossa ensin iloitaan porukalla ja lopuksi pidetään vain ikävää, kun tässä taloyhtiössä ei perkele naureta, ei lauleta. Tekstit ovat elämänmakuisia ja hyvin kirjoitettuja: Iloa, surua, sarkasmia, empatiaa kansikuvan mukaisesti, kun vanhat poikaystävät makaavat jo hautausmailla ja punalakkinen odottaa suukkoa punaisilta huulilta. Runot liikkuvat muuallakin kuin kirjailijan päässä: Sierra Nevadassa, Juttutuvassa, Turussa ja erämaassa junalla, linja-autolla ja kävellen toinen toistaan tuntien.

Kiitos SusuPetal mainiosta kirjasta.