KÄPYJÄ

– Muistat sie, ku opettaja sano tänää, et kävyistä voi saaha rahaa, Masa sanoi yhtenä päivänä, kun kävelimme koulusta kotiin reput selässä.

– Joo, muistan mie, vastasin.

– Siinä maatila kohalla o paljo käpyjä, mennää sinne keräämää.

– Mennää vaa. Juostaa, et keretää, sanoin.

– Meist voi tulla rikkaita.

– Nii voi, ku ei vaa kukaa oo kerenny niitä ottaa.

Hyppäsimme pienen ojan yli metsään ja aloimme täyttää reppujamme. Ne olivatkin aika tyhjät, kun eväät oli jo syöty ja repuissa oli vain aapinen ja tyhjä patenttikorkkipullo. Opettaja oli kertonut, että männyn ja kuusen käpyjä piti kerätä siementen saamiseksi ja niistä sai korvauksen.

Sillä aikaa äidit huolestuivat, kun ekaluokkalaiset eivät tulleet kotiin. Masan pikkusisko oli kahden vanha. Minun pikkusiskoni oli vuoden vanha ja äiti odotti kolmatta. Meidän äiti soitti Masan äidille.

– Onkohan Pirjo tullut teille, kun ei ole tullut koulusta kotiin.

– Ei ole kyllä tullut Masakaan, Ida vastasi.

– Pitäisikö lähteä katsomaan, missä ne ovat.

– Minäpä lähden, Ida sanoi. – Otan tuo tytön mukaan.

– Voithan tuoda sen tännekin.

– Siinä se tarakalla menee, Ida sanoi.

Meillä oli reput melkein täynnä, kun huomasin, että joku tulee oikotietä.

– Kato tein äiti tulee pyörällä, kuiskasin Masalle. – Leeppokin on mukana, se istuu tarakalla.

– Mitä ihmettä te siellä metässä teette, Ida-täti hyppäsi pyörän selästä ja nosti Leepon maahan.

– Poimitaan käpyjä, Masa vastasi, – opettaja sano, että niistä saa rahaa.

– Ei tuolla tavalla saa jäähä ilman lupaa mihinkään. Koulusta pitää tulla suoraan kotiin, Masan äiti nuhteli meitä. – tyhjentäkää heti reput ja mars, mars kotiin.

– Me saatas rahaa, Masa nurkusi.

– Te ootte koulusta tulossa ja lähette nyt heti kotiin, kävyt poimitaan eri reissulla, Ida täti pauhasi. – Ja ne reput tyhjäksi ja heti!

”Koulu Kosken kainalossa”

Eilisellä kirjoituskurssin tapaamisella koin ahaa-elämyksen.

Kurssilla kirjoitetaan muistoja. Itse olen keskittynyt lapsuus- ja vähän nuoruusmuistoihinkin. Tampereelle olen muuttanut 42 vuotta sitten Joutsenosta. Aika monet kirjoittajista ovat pirkanmaalaisia ja jutut liikkuvat tämän paikkakunnan ihmisissä ja paikoissa.

Uusi tuttavuus, kurssilainen Marja, on Rautjärveltä ja hänen eilinen tekstinsä kertoi Topista, meidän molempien käymän koulun rehtorista. Riemastuin, ilostuin. Saimme hetken jutella yhteisistä muistoistamme. Ope kysyi, onkohan Topista kirjoitettu kirjaa. Kerroin otsikossa olevista Imatran Yhteiskoulun Perinnekillan julkaisuista, jotka ovat kirjahyllyssäni. Vien ne seuraavalle tunnille katsottavaksi.

Tulin kotiin, etsin kirjat; ei niissä paljon etsimistä ollut, koska muistin missä kohtaa hyllyä ne ovat. Istuin nojatuoliin ja aloin lukea. Topista on tosiaan monta juttua. Mutta kirjassa on huikeita kirjoituksia muistakin koulumme persoonista ja mukavaa ajankuvaa Imatralta. Eilisen iltapäivän nauroin sydämeni pohjasta, kun luin kirjoja. Voi että se teki hyvää.

Meillä on täällä Blogistaniassa muisteluryhmä, joka sai alkunsa eräästä riemuylioppilasjuhlasta. Siihen ovat osallistuneet kirjoituksillaan Heli (Verkkoihmisen Palapeli)  Eeva (Heili Karjalasta) Ilmo ja minä. Muita osallistujia on tullut mukaan lähinnä kommenttien kautta.

p.s. Eevalta löytyy myös hulvattoman hauska kirjoitus jälkimmäisessä noista julkaisuista.

Valoa näkyvissä

Näin kauniisti aurinko valaisi tykkylumen alareunaa tänään. Jotenkin epätodellista kuin nuo värikimalteet eivät kuuluisi tähän kuvaan.

Epätodelliselta tuntuu välillä elämäkin. Kuljettelee ihmeellisiä teitä. En enää voi pyrkiä hallitsemaan sen menoa. Minulle on aina ollut tärkeää, että tiedän missä menen ja mitä teen ja että itse päätän. Ehkä nyt on tullut aika luovuttaa taistelu ja antaa mennä.

Väitin tuossa edellisessä postauksessa, että olen kovastikin askaroinut kirjan tekstien kanssa. En ole kuitenkaan tehnyt sitä ihan niin tiiviisti kuin annan ymmärtää.

Minulla on kiire, ei minulla ole aikaa, on niin paljon tekemistä, en jaksa, en viitsi, en kehtaa. Kaikenlaisia selityksiä keksin, kun en saa aikaiseksi. Huijaan jopa itseäni.

Katson kohtuuttoman paljon televisiota, pelaan tietokonepelejä, kaikenlaista turhaa ja olen olevinani niin täystyöllistetty. Tuollaiseen sitä aikaa hukkuu… annan itselleni luvan, koska olen niin stressaantunut.

Mutta on valoa tunnelin päässä, jotain pieniä nytkähdyksiä.