Odottamaton tunne: PELKO

Mökin seinässä lukee isoilla kirjaimilla M U R D E R peilikuvana. Käännähdän nopeasti. Toisella seinällä on sama sana oikein päin, sen alle on piirretty tippuvia veripisaroita. Hellan kansi, arina ja luukut on viety, pesässä vain tuhkat. Kaikki on kelvannut, olisitte vieneet tuhkatkin! Ikkunalasi on säpäleinä lattialla. Sähkömittari roikkuu, ei ole irronnut.

Olen kevätkäynnillä maamökillä. Me sisarukset emme ole äidin kuoleman jälkeen jaksaneet Kaunolasta huolehtia. Kanalarakennus on jo lahonnut ja tämä pikkumökkikin on huonossa kunnossa. Hirsissä asuu kuoriaisia, iso pihlaja on kaatunut mökin päälle ja kattotiiliä on pudonnut. Mutta viinimarjapensaat tuovat satoa. Niitä olen käynyt poimimassa vuosittain. Satoa olen saanut etenkin sen jälkeen, kun varkaat jättivät pensaat rauhaan.

Tuberkuloosiparantolan ja mielisairaalan välisessä maastossa sijainneen tilan isä ja äiti ostivat 1940-luvulla, nykyään ei kumpaakaan erityissairaalaa enää ole olemassakaan. Maamökiksi sitä on kutsuttu siitä lähtien, kun vanhemmat hankkivat saarimökin 1960-luvulla.

Lapsuuden huolettomat ja ihanat kesäpäivät vietimme Kaunolassa eli maamökillä, jossa aurinko paistoi aina ja jos ei paistanut, niin kotiin oli lyhyt matka. Vain kipaisumatka metsän läpi vaarin tekemää polkua parantolalle, jossa asuimme. Mökillä oli turvallista ja hyvä olla koko perheen kesken. Äidin mansikkamaassa kasvoi makeita mansikoita ja kukkapenkeissä tuoksuivat kielot, narsissit ja iirikset sekä pellon laidassa sireenit. Ison omenapuun kukkahuntu oli isän jokakeväinen ylpeyden aihe. Leikkimökki, hiekkalaatikko, keinut. Se oli huoletonta onnen aikaa 1950-luvulla.

Oli isän kuoleman jälkeinen kesä 1966. Hänet oli haudattu pääsiäisenä. Olin 20-vuotias, sisko 16 ja veli 14. Äiti oli jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi.

Olin tullut pyörällä mökille. Aistini valpastuivat, kun portit olivat auki ja aittojen ovet selällään. Pysähdyin kuuntelemaan, silmäni pälyilivät levottomina. Näin samassa hetkessä kaiken: Hirventaljan tantereella, siihen lyödyt puukot ja kirveet, omenapuun oksilla talvivaatteet, posliininsirpaleet maassa, kattilat ja pannut viinimarjapensaissa. Käännyin rinta takoen takaisin ja poljin parantolalle. Tiesin, että äiti oli kotona.

Äiti soitti poliisille. Piti mennä arvioimaan tuhotyöt ja tehdä rikosilmoitus. ”Emme me sinne lähde ajamaan. Käykää arvioimassa tilanne ja soitelkaa takaisin.”

Kävelimme metsän läpi mökille peräkanaa, äiti ja kolme lasta. Äiti näytti etusormellaan, että hiljaa pitää olla. Äiti kurkisti varovaisesti yhteen aittaan ulkopuolella seisten. Siellä ei ollut mitään paikoillaan, matot olivat märkiä ja haju pistävä. Toisessa aitassa roikkui hirtetty nukke. Lakanoiden suikaleita lattioilla. Henkäisimme, mutta emme päästäneet ääntäkään. Kanalan ikkunat oli rikottu, mutta ovi oli suljettu ja ehjä. Kurkistelimme ikkunoista. Kaapit olivat auki, tavarat heitelty ympäri lattiaa. Lattialla tuprusi valkoista jauhoa. Seinissä näkyi punaisia viivoja. Muodostin huulillani sanan ”verta”.

Hiivimme hitaasti ja äänettömästi kaivolle. Kaivon kansi oli auki. Kurkkuani kuristi. Äidillä oli kädessä tuohikoppa ja siinä pieni partiokirves. Minä olin hänen perässään ja pienemmät vähän kauempana. Äiti kurkisti kaivoon. Hän viittasi minua katsomaan. Sydämeni alkoi takoa kuin tulisi kurkusta ulos. Meni tovi ennen kuin silmät tottuivat syvän kaivon pimeyteen. Näin siellä isän tekemiä puutarhatuoleja. Ne oli kuorrutettu valkoisella jauholla. Emme voineet puhua mitään.

Hiivimme kohti viimeistä rakennusta, pikkumökkiä. Se näytti koskemattomalta. Ikkunat olivat ehjät, kukkaverhot peittivät ne ja ovi oli kiinni. Kuului pieni hiljainen narahdus verannan laudalta, kun äiti astui sille. Painoin kädet suulleni ja vilkaisin sisaruksia. He seisoivat niityn laidassa käsi kädessä ja nyyhkivät. Laitoin etusormen suuni eteen, kipristin kulmiani ja he hiljenivät. Päässä kohisi ja tykytti, kun äiti veti oven auki. Hänellä oli pikkukirves kädessään. ”No niin, siellähän sinä olet”, hän sanoi kynnyksellä ja meni sisään. Menin äidin perässä pikkueteiseen ja näin lattialla makaavan alastoman miehen. Hän täytti koko pienen mökin lattian. Äiti kumartui ja kosketti miestä kädellään. ”Kuollut tämä on, vaikka vielä lämmin.”

Lähdimme juoksemaan parantolalle. ”Ei ole enää kiire”, sanoi äiti. Kävelimme kotiin. Äiti soitti Joutsenon poliisille. ”Ilmoitin aikaisemmin mökillä tehdystä tihutyöstä.” ”Aivan. Oletteko käyneet tarkastamassa vauriot ?” ”Ilmoitan nyt, että siellä on ruumis. Kuollut mies mökissä.” ”Jaahas, jaahas. Partioauto lähtee heti sinne.”

 

 

Kaunola

Etsin vanhaa kärrytietä maamökille eli Kaunolaan. Lapsuudessani se kulki kaatopaikan ohi, sujahti sitten koivu- ja pihlajametsikköön. Oikealla tuoksuivat silloin tuomet. Tie meni apinapuun ja kesäniityn ohi. Ennen vanhaan niityllä käyskentelivät mielisairaalan maatilan lehmät. Niityn takana oli Vipelenranta. Vipelellä asui kavereita: Marja, Kaarina ja Iiris. Juoksimme niityn yli toistemme luokse leikkimään. Kerran palasin kipaisumatkalta itkien, kun olin kaatunut haisevaan liukumiinaan eli lehmän kakkakasaan.

Kärrytie oli olemassa vielä kauan aikaa sen jälkeen kun Kaunolan käyttö alkoi pikkuhiljaa loppua ja saarimökki sai kaiken huomion. Maamökki ei muutenkaan ollut enää sellainen kuin silloin, kun vietimme siellä kesiä. Parantolan kaatopaikkaa en enää löytänyt. Tienoot oli myllätty uutta komeaa loma-asutusta varten.

Pienen pätkän kärrytien pohjaa löysin mustikanvarpujen välistä portin läheltä. Tuumailin, että kulkutien voisi varmaan kohtuullisella vaivalla raivata näkyviin. Tien paikka oli kuitenkin uuteen kaavaan piirretty eri kohtaan. Ei portille, vaan tontin yläkulmaan. Sinne oli myös vedetty vesi- ja viemärijohdot.

Portti narahti, jätin sen raolleen ja astuin muutaman askeleen ruohikkoon. Ennen niin komean puun naavoittuneilla oksilla näkyi joitakin ruppuisia omenoita, se oli talvilaatua. Muistin sen isona ja valkokukkaisena. Puu oli satoisa, isä hoiti sitä hyvin. Käärin äidin kanssa omenoita sanomalehtipaperiin. Ne laitettiin laatikkoon ja vietiin kellariin. Myöhään talvella ne olivat keltaisia, tuoksuvia ja hyvän makuisia. Omenapuun takana kasvoi violetteja makeantuoksuisia sireenejä.

Aluksi kanalarakennuksessa oli oikeasti kanoja. Kun kanat hävitettiin, isä teki matalasta talosta asuttavan. Hän rakensi kerrossängyt ja maalasi seinät valkoisiksi. Usko-eno muurasi punatiilisen takan. Niitylle päin olevan ikkunan edessä oli tiskipöytä, takaseinällä olevan ikkunan edessä nahkasohva. Nurkassa oli palkintokaappi ja ketun karva häntä alaspäin. Nyt kanala oli enää kasa lautoja, joiden päälle oli kaatunut sähköpylväs. Nahkasohvasta oli näkyvissä hädin tuskin tunnistettava runko.

Saunaksi aiottu pikkumökki ei koskaan toiminut siinä tarkoituksessa. Kamarissa oli pieni hella. Sen vasemmalla puolella oli lokero, jossa pidettiin polttopuita. Löylyhuoneeksi aiottuun tilaan isä oli rakentanut sängyn. Pikkumökissä oli soma veranta, jolla oli kiva istuskella kahvilla. Äiti sisusti mökin sieväksi, oli kevyet kesäverhot, pitsiliinoja ja pöydällä tuoksuvia kieloja, tuomia tai sireeneitä.

– Olisihan se ollut mukavaa, kun siinä olisi ollut sauna, huokasin ääneen. Rakennus oli vielä pystyssä, vaikka sen päälle oli romahtanut iso pihlaja. Koristeelliset kattotiilet olivat vielä paikoillaan. Eikä mökissä ollut kosteusvaurioita.

Äidillä oli mansikkamaa pikkumökin edessä, kanalan seinän vieressä. Ne mansikat olivat makoisia. Isä oli istuttanut sinisiä iiriksiä kanalan nurkalle. Äiti tuhahteli aina ne nähdessään. Ja lopulta ne hävitettiin. Tarina kertoo, että isällä oli joskus ollut Iiris-niminen heila eikä äiti voinut sen takia sietää sen nimisiä kukkiakaan. Puutarhakielot olivat äidin ylpeys, niiden kukat olivatkin tosi isoja ja imelälle tuoksuvia. Lemmikit loistivat sinisenä mattona ja joukossa oli keltaisia kulleroita. Mökin runsaita kivetyksiä koristivat punaiset leimut.

Pienet kiviportaat veivät kielopenkin vierestä seuraavalle tasanteelle. Koivujen alla oli isän rakentamat puutarhakeinu, pöytä ja kesätuolit. Myöhemmin pöytälevyksi tuli Heinon kiviliikkeen päältä sileäksi hiottu graniittilevy. Siellä se nytkin nökötti koivua vasten. Keinusta ja tuoleista ei ollut jäljellä mitään.

Kesäni Margareetan kanssa

Lapsuuden kesiin kuuluivat matkat serkkujen luo maalle Saarijärven Ranta-Hännilään, Salmelaan. Jo kotoa lähdettäessä isä sanoi, että ”Annikan pannu on aina kuumana”. Mitä lähemmäksi kohdetta päästiin, sitä useammin tuo lentävä lause kuultiin.

Matkat tehtiin meidän kantti-kertaa-kantti autolla Margareetalla. Se käynnistettiin kahvalla auton edestä. Vinkkarit olivat sellaiset, että ne nousivat ylös, ei ollut vilkkuvia kääntymisvaloja. Joskus isä näytti merkin kädellään avoimesta ikkunasta.

Joutsenosta Saarijärvelle menevällä hiekkatiellä oli useita taivasmäkiä. Etenkin Keski-Suomessa. Niissä isä pompautti takapenkkiläisiä. Uski-enon pää osui kerran auton kattoon niin, että siitä tuli verta. Kun taivasmäen päällä oli musta pilvi, isä sanoi, että ”Tuohon ylettäisi haravalla”

Kerran Esa-eno ajoi Margareettaa. Isä ei ollut silloin mukana. Vain lapset ja Tyyne-äiti. Eno oli varovainen kuski: hän ajoi aivan tien penkalla koko matkan ja hitaasti. Me lapset nukuimme petiksi tasoitetussa auton takaosassa. Yhden mäen alla penkka ei pitänyt ja auto kallistui ojaan. Säikähdin heti hereille, pienemmät eivät olleet moksiskaan. Ei siinä sen kummemmin käynyt. Esa ja Tyyne pistivät tupakaksi ja tuumailivat, mitä seuraavaksi. Esa kävi jossain maalaistalossa pyytämässä apua ja traktori kävi hinaamassa Margareetan ylös ojasta ja taas jatkettiin matkaa.

Kerran isä ajoi oikein tasaista tietä, jossa ei ollut paljon ojiakaan. Molemmilla puolilla oli mäntymetsää silmän kantamattomiin. Mustikan varpuja, sammalta, jokunen kivi tai kanto siellä täällä. Mutta kas! Mikä se tuolla menee. Auton pyörä pyöri ohitsemme. Pian Margareetan vasen takaosa kolahti maahan. Isä käveli tietä eteenpäin ja löysi renkaan tien poskesta. Istuimme mättäillä syömässä eväitä sillä aikaa, kun isä laittoi renkaan paikoilleen. Ja taas jatkettiin matkaa.

Saavuimme Saarijärven kirkolle. Isä-Ilmari pysäytti kaupan kohdalla ja haki Salmelan postit. Ainakin Sampo-lehti tuli, jos ei muuta.

Vatsaa alkoi kihelmöidä viimeistään siinä vaiheessa, kun ajoimme mäkeä alas Matosalmen lossille. Kurkistelimme auton ikkunoista, nouseeko rantasaunan tai tuvan piipusta savua tai kulkeeko joku pihassa tai onko Kurjenkalliolla joku onkimassa. Lossimatka oli jännittävä ja vähän pelottavakin. Isä meni autosta ulos juttelemaan lossarin kanssa ja antoi usein rahaakin hänelle. Meitä huolestutti, ennättääkö isä takaisin autoon ennen kuin lossi kolahtaa laituriin.

Peukalomäessä Margareetta nikotteli, mutta nousi kuin nousikin joka kesä tuon kippuraisen mäen. Mäen päällä oli Hilman mökki, joka kovilla ukonilmoilla joutui usein salamoiden kohteeksi. Kerran salama iski mökin takana olevaan mäntyyn, kuori sen ja kynsi ojan mökin nurkalle saakka. Silloin käytiin ihmettelemässä Hilman seinäkelloa, jonka punnukset olivat jäykistyneet salaman iskusta.

Salmelan niityllä kasvoi päivänkakkaroita niin paljon, ettei missään muualla, taivas oli sininen ja järven vesi lämpimämpää kuin Saimaassa. Monet päivät istuimme serkkujen kanssa Kurjenkalliolla narraamassa ahvenia. Saimme käydä nukkumaan tai valvoa yöt läpeensä, miten vaan huvitti. Haimme ruokakomerosta syötävää, kun tuli nälkä.

Uimme päivät pääksytysten. Lämmitimme keskenämme rantasaunan. Keräsimme isoja kukkakimppuja. Pelasimme korttia, kun vanhempien silmä vältti. Juoksentelimme paljain jaloin ja olimme kaiken kaikkiaan onnellisia. Saarijärven Salmelassa serkkujen luona sain kokea sellaista vapautta, jota  omassa sairaalaympäristössä ei ollut.

Rakas päiväkirja, anteeksi kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan

Koko talo pitäisi tyhjentää. Se menisi myyntiin. Rauni istui vintillä pahvilaatikoiden keskellä. Pienestä ikkunasta siilautuvan valon kiilassa pölyhiukkaset pompahtelivat iloisesti. Olisi ollut helpointa heittää jokainen laatikko avaamattomana kaatopaikkakuormaan tai polttaa rannassa tai hellassa. Mutta nyt se oli myöhäistä. Hän oli uponnut päiväkirjojen ja kirjeiden salaisuuksiin. Siinä hän istui etsimässä äidin unelmia.

Seuraavassa laatikossa oli joulukortteja. Kaikki sievissä pinoissa silkkinauhoilla solmittuina. Rauni ei voinut olla avaamatta pinoja. Hän luki kortit, ihaili niiden kauniita vanhanaikaisia kuvia ja sulki pinot uudestaan.

Äiti oli sanonut: ”Myy talo. Matkustele. Vietä mieluista elämää. Älä jätä haaveitasi toteuttamatta, se viimeksi kuitenkin harmittaa.”

Tällä tavalla talon tyhjentäminen kestäisi kauan. Mutta eihän sillä ollut mitään kiirettä. Rauni oli ollut jo ennen äidin sairastumista työttömyyseläkkeellä. Hän oli asunut äidin viimeiset elinkuukaudet lapsuudenkodissa äidin kanssa. Pääsiäisenä hautajaisten jälkeen Rauni oli alkanut tyhjentää taloa. Ensin hän poltti vaatteet joen rannassa. Siellä oli ollut nuotiopaikka niin kauan kuin hän muisti. Pelastusarmeija haki vanhat huonekalut ja astiat. Alakerrassa ei ollut enää romuja, vain käyttökelpoisia tavaroita. Oikeastaan talo oli nyt viihtyisä ja puhdas. Violetit sireenin oksat tuoksuivat maljakossa tuvan pöydällä.

Pölyiseen vinttiin Rauni kapusi viimeiseksi. Se oli täynnä laatikoita. Vanhimmat olivat hyvässä järjestyksessä, uudemmat oli vain tönätty sinne. Rauni kantoi vanhan rukin alas. Se kävi vielä koristeeksi, mutta mihin sen kaupunkiasunnossa laittaisi. Ehkä sekin menisi Pelastusarmeijalle kuten vanha Singerikin. Ompelukone oli nyt ihan viihtyisän näköinen, kun sen päällä oli äidin virkkaama pitsiliina.

Rauni muisti äidin opetuksen: ”Koskaan ei pidä kirjoittaa sellaista, jota ei haluaisi toisten tietävän.” Rauni hämmästyi, miten paljon äiti oli kirjoittanut muistiin. Päiväkirjojen pito oli alkanut jo lapsena. ”Rakas päiväkirja. Olen pirteä vaaleatukkainen 11-vuotias tyttö. Olen 145 sm ja painan 35 kg. Sain sinut syntymäpäivänä ystäväkseni.”

Päiväkirjaan oli merkitty koulussa saadut koenumerot ja ensimmäiset ihastukset. Myöhemmin punaiseen lukolliseen kirjaan alkoi ilmestyä poikien nimiä. Yhdellä viikolla äiti oli ihastunut Heikkiin, toisella Ristoon. Suurta tuskaa aiheuttivat vakituisen poikakaverin puute ja finnit. ”Kuten minullakin”, ajatteli Rauni.

Neljän vuoden melko säännöllisen kirjoittamisen jälkeen päiväkirjan sivuja oli revitty ja sotkettu. Vaikutti siltä, että mummo oli löytänyt äidin päiväkirjan ja lukenut sen. Kirjoittaminen näytti jääneen pitkäksi aikaa. Hyvä, ettei äiti ollut hävittänyt koko päiväkirjaa.

Sikarilaatikosta löytyi lappusia, joita kai oli oppitunneilla kirjoitettu ja lähetelty. ”Sellaistakin äiti on tehnyt, eipä olisi uskonut.” Yhdessä laatikossa oli mustakantisia vihkoja. Ne oli numeroitu. Äiti näytti pitäneen kaverinsa kanssa yhteistä päiväkirjaa. Vuoropäivinä tytöt olivat tunnustaneet toisilleen kaiken. Samalla he pohtivat kavereidensa elämää. Siellä täällä oli huomautuksia, että luokassa oli liikaa meteliä eikä pystynyt keskittymään kirjoittamiseen tai että ope oli alkanut tarkkailla tilannetta. Mitähän siitä koulun käynnistä oli tullut, Rauni mietti.

Yhdessä pahvilaatikossa oli kaksi mappia. Toisessa oli kavereilta ja sukulaisilta saadut kirjeet aikajärjestyksessä ja jopa kopiot vastauksista. Toisessa mapissa oli täyteen kirjoitettuja arkkeja. Äiti näytti aloittaneen omaa elämäkertaa kolmekymppisenä.

Rauni vei laatikot alakertaan ja jatkoi lukemista illasta toiseen. Hän löysi teinitytön, työssä käyvän naisen, perheen, oman lapsuuden perheensä. Uskottoman alkoholisoituneen miehen, isän.

Missä olivat äidin unelmat. Ehkä ne olivat sitä, mitä ei saanut kirjoittaa.

KIPUILUA PARIKYMPPISENÄ

9.9.-65 (torstai)

Syyskuu. Koulukuukausi. Olen onnellinen, kun kaikki sellainen on jo takanapäin ja voin alkaa suunnitella omaa – ikiomaa – elämääni. Mikään koulu ei kahlitse enää. En ole massaa – olen yksilö – kehittyvä yksilö, joka tarvitsee vapaata ilmaa kehittymiseensä ja ajatuksiinsa. Rakastan …

Rakastan elämää, syksyn värejä – vapautta valita tulevaisuus.

Kodin piiri ahdistaa vielä – tunnelma, joka on kiristynyt äärimmilleen. Välillä latautunut vihamielisyys purkautuu joko suureen huutoon tai pelkkiin kyyneliin.

11.9.-65 (lauantai)

Tulevaisuus – jännittävää. Odotusta ja toiveita. Kenties joku toive toteutuu toisen tuhoutuessa. Minulla olisi nyt työpaikka sekä Ruotsissa että Sveitsissä. Mutta … en tiedä, lähdenkö ollenkaan. Pekkaa en haluaisi jättää ja jos lähden, on kihlaus purettava, sillä Pekka ei kuitenkaan luottaisi minuun. Enkä tiedä oikein, luottaisinko itsekään. Mutta taas toisaalta: täällä minulla ei ole työpaikkaa; kotona en halua enää tätä talvea olla. Ja jos emme kerta naimisiinkaan mene, niin miksi en lähtisi.

Paljon riippuu nyt Piitestä: pääseekö hän yliopistoon saksaa lukemaan. Jos hän ei pääse, niin yhdessä lähdemme ja kahden minä kyllä matkaan lähtisin.

18. X 1965 (maanantai)

Olen kyllästyä tähän joutilaisuuteen. Aivan todella. Joskus valitin, kun täytyy lukea niin mielettömästi, nyt vaikka kävisin koulua mieluummin kuin laiskottelisin kaiket päivät täällä kotona. Tulen niin kärttyiseksikin. Mattoa olen kyllä tehnyt ja teen, mutta täytyisi saada jotain aivan säännöllistä työtä kuitenkin.

Kohta olemme olleeet kihloissa kymmenen kuukautta. Rakastan ja olemme melkoisen onnellisia, vaikka riitelemmekin usein. Toistaiseksi ei ole ollut lopullista riitaa – toivon, ettei tulekaan.

Tänään on syksy – on ollut jo aika kauan, mutta myös tänään. Aamulla oli syksy myös sydämessäni, mutta kun soitin Pekalle kaikki tuntuu taas paremmalta.

Joka puolella maailmassa kiehuu. Ja kaiken huippu on se, että joku pyrstötähti lentää hurjalla vauhdilla kohti aurinkoa.

3. XI -65 (tiistai) LAHTI

Olen nyt Lahdessa. Kuinkas sitten sattuikaan!!! Työnvälitystoimisto minut tänne hommasi. Töihin Lahti-Mainos –nimiseen mainostoimistoon. Ja Pekka on Imatralla. Ja minulla on ikävä. Kaikkea sitä päähän pälkähtääkin kuin nyt lähteä tänne, josta ei pääse kuin korkeintaan kerran viikossa kotiin ja Pekan luo. Mutta tämä ei saa vaikuttaa väleihimme. Ei vaikuta ainakaan minun puoleltani. Toivon hartaasti, että Pekkakin ymmärtää ja tulee perässä. Toivon niin ja Rakastan niin.

28.6.1966 (tiistai)

En ole kirjoittanut, sillä ei ole tarvinnut kirjoittaa, mutta tänä päivänä minut on vallannut vanha hyvä kirjoitustunne.

Juhannuksena tuli heitettyä hätäpäissään sormukset pöhheikköön – Pekan sormus löytyi, minun ei. Täytyisi ostaa uusi kuulemma. Ovat osat vähän vaihtuneet – nyt Pekka on se haluaja ja minä olen vastarannan kiiski. Pekka on nyt ollut niin suloinen, että hän sekoittaa ajatukseni melkein. En enää tiedä itsekään, mitä eniten haluan. Luulin, ettei Lahti minun ajatuksiani pysty muuttamaan, mutta ehkä se sittenkin on tehnyt sen. En tiedä – en tiedä.

15.11.1966

Joo –o. On niin kumman tyhjä olo, mutta ei ikävä. Pääni on täynnä uusia suunnitelmia ja olen toiveikas.

Haluan jälleen kerran aloittaa uudella tavalla, haluan jotain uutta tapahtumista. Olen kyllästynyt odottamaan valkoista pukua ja ravaamaan edestakaisin. Mitä merkitystä sillä on, kun ainoa, joka sitoo on ruumiillinen yhteenkuuluvuus. Ajatuksemme kulkevat eri tasolla, erilaisissa toiveissa. Olen kai pettynyt, kun se ei ollutkaan sellaista kuin olin ajatellut.

Olen pettynyt valitsemaani ihmiseen. Olen kyllästynyt selittämään, kuinka hyvä olen, kun en kuitenkaan ole. Haluaisin ihmisen, joka pystyisi vaihtamaan ajatuksia ja mielipiteitä ilman ainaista vaanimista, milloin toinen paljastaa syntinsä jollain mielipiteellään. Tunnen kaiken olevan lamassa; kehitykseni, ajatukseni ja kaikki haluni. Kenties olen taas tekemässä väärää ratkaisua, mutta ei ole oikein, että kaksi nuorta ihmistä – ja yleensä minkään ikäistä – kiduttaa itseään ja toistaan tällä tavalla. Kun ei sovi, niin on turha taistella vastaan. Kyllä nämäkin arvet umpeutuvat, sillä onhan kaikki ollut suloista leikkiä.

Haluaisin löytää ihmisen, joka todella hyväksyy minut. Uskon, että sellainen on jossain, vaikka myönnänkin, että olen todella vaikea tapaus. Pekka kyllä jaksaa hyvin kestää kaikki tyytymättömyyden ilmaisuni, mutta hän ei hyväksy minua – minua itseäni.

Ja toisaalta taas minäkään en hyväksy Häntä. Ihminen, jolla on yhtä vähän yrittämisen halua kuin Hänellä … Voih! Ja sitten myös taloudellinen asema on erilainen, vaikka ero ei olekaan niin suuri kuin sivistyksellinen. Kyllä minun on sanottava, että on vaikea elää ihmisen kanssa, joka tietää vähemmän kuin itse tietää, vaikka en minäkään niin järin paljon tiedä.

Haluan löytää kesyttäjäni.

. . .

Olen kirjoittanut nämä tekstit sellaisenaan suoraan päiväkirjoista. ”Haluan löytää kesyttäjäni” on lause, joka sai sulhaseni täysin sekaisin –  siitä on muistona revityt sivut.

Ulkomaisiin työpaikkoihin haimme lehti-ilmoitusten perusteella. Muistamme Piiten kanssa saaneemme Au Pair -paikat Amerikasta, päiväkirjassa en sellaiseen mainintaan ole vielä törmännyt. Olikohan se Ruotsi silloin yhtä kaukana kuin Amerikka…. työvoimatoimiston kautta sai silloin helposti töitä. Yhdessä me Lahteenkin menimme. Piite Esan kirjapainoon ja minä mainostoimistoon,

50 vuotta sitten (juhannuksen paikkeilla)

23.6.65 (keskiviikko)

Sateisena kesäkuun päivänä olen yksin kotini valtias. Kaikki toiset nauttivat saarioloista.  Minun matkani päätyi tänään kotiin. Meillä on niin vähän aikaa – niin vähän päiviä. Haluan ne kaikki – joka ikisen päivän elää niin tarkkaan, että tunnen eläneeni kesän, viimeisen kesän, jonka jälkeen alkaa tie – suora,  päämäärätön ja loppumaton tie. Ihmiset kulkevat vain ohitse ja Rakkain ei koskaan saa kiinni, vaikka kulkuni on hidasta.

Haluan elää ja haluan löytää uuden toisenlaisen elämän. Kenties löydän työn, joka täyttää minut – kenties opiskelut tulevat keskeisiksi – kenties vain harhailen ja harhailen etsien Onnea, joka on niin katoavainen. Mutta en halua kuolla – vielä.

50 vuotta sitten

11.6.65 (perjantai)

Tällaistako on siis elämä. Eikö tältä planeetalta, tältä aikakaudelta löydy onnea – todellista aitoa onnea? Kaikki on kuitenkin viime kädessä teeskentelyä ja niin katoavaa. Juuri kun luulee saaneensa kiintopisteen, se hajoaa ja silmät avautuvat yhä uudelleen kuitenkaan tajuamatta.

En usko, että tästä maailmasta löydän onnea, jota jokainen etsii. Kun rakastaa, tuntuu kaikki vielä epätodellisemmalta – kaikki totuus. Ja kun luulee saavansa Rakkautta – todellista Rakkautta, sellaista jota itse haluaa antaa, on jokainen kolaus vielä tuntuvampi.

Olen kuullut, että onni on katoavaista kuten kauneuskin, mutta luonnon kauneus silti säilyy. Onni vain katoaa ja juuri nyt tuntuu, etten koskaan saa olla onnellinen siten kuin haluan, enkä koskaan saa sellaista Rakkautta osakseni kuin kuvittelin sen olevan ja kuvittelen yhä. Minun rakkauteni kohdistuu kai väärään henkilöön, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi kohdallaan.