Keskikoulun viimeinen luokka

Iskelmien sanoja kirjoitin 15-vuotiaana pieniin sinisiin vihkoihin. Monen laulun sanat muistuvat vieläkin mieleen kuten tämän Marinankin.

Imatran Yhteislyseo V D 1960 -61

Olen aina pitänyt tästä luokkamme pojista otetusta kuvasta. Etenkin eturivissä vasemmalla oleva Wiski on tosi tyylikäs ja ajanmukainen farkuissaan ja Elvis-tukassaan. Brylkreemillä toisetkin ovat hiuksensa asetelleet.

Jatkoin päiväkirjaani elokuussa 1960 pidettyäni toista vuotta taukoa sen kirjoittamisessa. Pojat, pojat, pojat, kouluhipat, yleiset tanssit.  Ennen rippikoulua ei olisi saanut tansseihin mennä vanhempien mielestä. Mutta minä kävin Töllillä ja Ukoskassa ainakin. Baareissa istuttiin, kulmia kierrettiin.

Talvella hiihdettiin satoja kilometrejä. Käytiin Ukoskan hiihtomajalla munkilla ja mehulla. Osallistuttiin erähiihtoihin. Tässä kuva koulun hiihtopäivältä. Varsinaista hiihtomuotia ei oltu vielä keksitty. Hiihtohousut olivat kapealahkeiset, monot koppuraiset. Kenellä ei ollut anorakkia, piti villapaitaa.

Koulunpihalla penkkaripäivänä 61 Hiihtohousuja pidettiin myös koulussa. Poikien muotiin kuuluivat lippalakit ja huivit. Paljon on pyöriä pihassa. Takana on vielä baari/apteekkirakennus.

Kuvateksti: ”Huviteltalla”.  Kuva on Piponiuksen kentältä. Minkähänlainen huviteltta siinä olikaan keväällä -61. Näytämme juhlamekoissamme siltä, että käsissämme ovat keskikoulun päästötodistukset.

Tykkäsimme retkeillä polkupyörillä toistemme mökeille. Tässä ollaan menossa Tirkkosen mökille. Äitsaareen mentiin silloin näköjään lossilla. Nykyäänhän siinä on silta. Kaikki ovat meidän luokan tyttöjä. Alemmassa kuvassa ollaankin jo varmaan poistulossa.

14-vuotiaana

En ole voinut kirjoittaa, koska isä on lukenut kaikki tästä päiväkirjasta. Tulin siitä niin vihaiseksi, että aioin repiä koko päiväkirjan, mutta maltoin mieleni ja päätin olla kirjoittamatta enää. (Pii Kiikka 9.6.1959)

Sain lukollisen päiväkirjan syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 13 vuotta. Monta kerta jälkeenpäin olen miettinyt, että isä osti päiväkirjan ainoastaan ja vain urkkiakseen varhaisteinin elämää. Edelleenkin olen sitä mieltä, että hän teki väärin.

Kesäisin keräsimme kasveja toiselta luokalta lähtien neljänä kesänä 30 kasvia kunakin. Yhden oppilaan keruu oli 120 kasvia. Aika paljon Suomen kasveja on siis ikäluokkamme Herbarioissa.

Isä oli tehnyt kasviprässin, joka oli kolmella lapsella käytössä, joten ei turha hankinta ollenkaan. Kuivatut kasvit kiinnitettiin siististi valkoisille 260×420 kokoisille arkeille ja varustettiin kuvan mukaisella lapulla. Ei siinä mitään, että nämä piti kerätä. Ne piti myös osata ns. ulkoa, kun pidettiin kasvitentti.

IYL IV D 1959-1960

 

KEVÄT 1960

Neljätoista -vuotiaat parhaat ystävykset aurinkolaseissaan koulun viereisellä tiellä.

Huom. Muoti ja kengät.

Ympäristöoppia luonnossa

Oppikoulun kolmasluokkalainen Pii Kiikka väsäsi kieli keskellä suuta eläin- ja kasvimaailman sekä maantiedon vihkoja, mitkä ovat kaikille tuttuja viivattomia ja ruuduttomia sinisiä vihkoja A5. Ensin ne piti päällystää ohuilla erivärisillä papereilla ja liimata nimilappu kanteen. Kasvioppivihkon päälle vihreä paperi, eläinopille punainen ja maantiedolle keltainen.

Ankarasti kiellettyä kosken pohjalla kävelyä harrastimme ryhmällä Heta, Pipa, Hena, Manni ja minä. (Oikean puoleinen Liisa ei kuulu joukkoon.)

 

 

 

 

 

IYL:n kolmannella D-luokalla 1958-59 meitä oli 43. Tässä iässä olemme kasvaneet eri tahtiin, se näkyy varsinkin pojissa, jotka seisovat takana penkillä.

Nämä opettajat ovat jo paljon tutumpia kuin pari vuotta aikaisemmin kuvassa olleet. Pätkä-Pena, Anna-Maija, Lulu, Peltsu, Kessi, Riitta, Tantta, Parikka, Kopra, Elise, Topi-reksi, Terttu, Emmi

Oppikoulun toinen luokka

Jatkan keskikoulun luokkakuvien esittelyä. Tässä Imatran Yhteislyseon II D-luokka 1957-58. Olin 12 -vuotias. Tämän luokan oppilaista olen kirjoittanut nimet, syntymäajat ja syntymäpaikat kaunokirjoitusvihkooni. Olemme syntyneet vuosina 1943-1946. Eri syntymäpaikkoja on hämmästyttävän paljon:  Imatrankoski, Lappeenranta, Rauha, Tiuruniemi, Viipuri, Parikkala, Taipalsaari, Ilomantsi, Kankaanpää, Vihti, Kuusankoski, Helsinki, Tainionkoski, Ruokolahti, Vuoksenniska, Enso, Oulu, Pielisjärvi, Suomenniemi, Rautjärvi, Siilinjärvi.

Eturivissä lettipäisenä raidallisissa housuissaan seisova Pii Kiikka on kirjoittanut vihkoonsa sanelujen mukaan kaunolla:

Tyytymättömyys. Tyytymättömyys ilmaisee alhaista mielenlaatua, joka on suoranaisesti sivistyksen vastakohta.

Harjoittakaamme hyvyyttä. Niin kauan kuin olemme ihmisten keskellä, harjoittakaamme hyvyyttä, älkäämme olko yhdellekään ihmiselle aiheena onnettomuuteen ja suruun.

Kauneuden merkitys. Joka ei pidä taiteesta, hän ei myöskään milloinkaan ole tajunnut kauneuden merkitystä.

Golf-peli. Golfin pelaajan tulee, pysyäkseen mahdollisimman hyvässä kunnossa, elää siistiä, terveellistä, raitista elämää. Ihmisen tulee elää tasaisesti, mutta hyvin ja hänen täytyy pitää huolta itsestään. Jos hän kuluttaa loppuun voimavaransa tai käyttää voimiaan jollakin tavoin väärin on hän heittänyt mahdollisuutensa syrjään ja joutuu heti pois pelistä. Puolinaiset keinot eivät kelpaa.

Oppikouluun

Vuoden 1956 oppikoulun pääsykokeet pidettiin 1.- 2.6. Arkistostani löytyivät silloin esitetyt kysymykset.

    Klikkaa suuremmaksi!

Huonosti oltiin varauduttu isoihin ikäluokkiin ja 6.6. olikin Ylä-Vuoksessa otsikko: ”Oppikouluihin hyväksyttyjä jälleen paljon enemmän kuin mitä voidaan sijoittaa”  Lisäys 27.4.: Imatran Yhteislyseon laajennusosa oli käytössä jo 1956, jolloin aloitimme. Olin sitä epäillyt tuon otsikon perusteella.

Imatran yhteislyseossa, johon minäkin olin pyrkinyt, oli pääsykoetta suorittamassa 299. Heistä 214 selviytyi hyväksytysti, mutta näistä kouluun voitiin ottaa vain 136. Minä olin yksi armoitetuista. (hyväksyttyjen pistemäärät olivat 99-56 pisteen välillä)

A- B- C- ja D -luokat aloittivat opiskelunsa syksyllä 1956. Itse olin D-luokalla, josta tuli myöhemmin saksan luokka. Meitä oli 40. Olen eturivissä toinen oikealta. Luokkakavereitani olivat muutamia mainitakseni, kaikkia en näköjään muista: pikku-Ilkka, Kusti, Olli, Sakari, Lokari, Timo, Harri, Hurtta, Kai, Markku, Rauno, Pusis, Marja, Seija, Kipa, Helena, Manni, Aila, Elina, Tytti, Irja, Kaisu, Leena, Arja, Kristiina, Liiva, Kapu, Ulla, Pipa

Tällaista opettajakuntaa oli Imatran yhteislyseossa vuonna 1956. Suosikkini ekalla luokalla oli Sämpylä (Pentti Hiltula). Hän seisoo kuvassa vasemmalla. Luokanvalvojani oli Aira Parikka. Häntä en tunnista tästä kuvasta. Lisätty 27.4.: Peltsu, Possu, Kopra, Kesseli, Hannikainen, Anna-Maija, Lulu, Paarma. Nämä tunnistin. Kommenteissa voit täydentää – kiitos!

Yo-ainekirjoitusten arviointi

Meillä Tampereella keskustellaan ylioppilaskokeiden äidinkielen arvioinnista. Ensin Aamulehden kolumnisti Tiina Keskinen moitti ädinkielen sensoreita salaseuraksi (12.4.) ja kaipasi läpinäkyvyyttä arvosteluun. Eilen julkaistiin ”salaseuran” jäsenten vastaus aiheesta. Siinä he monin argumentein todistavat, että arviointijärjestelmä on varsin läpinäkyvä. Esseen arviointikriteerit ovat nykyisin julkisia ja löytyvät Ylioppilastutkintolautakunnan sivuilta.

Viisikymmentä vuotta sitten mieleeni ei olisi tullut edes omien opettajien arvioita epäillä, saati sitten Helsingissä kokoontuvan raadin. Ei äidinkielessä eikä muissakaan aineissa. Aina sain mitä ansaitsin.

Nyt olen alkanut miettiä, mitä olenkaan kirjoittanut ”Vaaran viehätyksestä”, kun se oli aineeni aihe. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että esseellä tai siis aineella kuten silloin sanottiin, punnittiin abiturientin kypsyys. Kielet, matematiikka ja reaali olivat enemmän tietopohjaisia. Ainekirjoituksen aihevalikoimaan sisältyi silloin vuonna 1965 enempi niitä tietopohjaisia aiheita kuin vapaa, jonka minä valitsin. Vuosien varrella olen kohdannut vain yhden ihmisen, joka myös kirjoitti Vaaran viehätyksestä. Ehkä se oli riski, mutta se kannatti ottaa.

Kiinnostaisi kyllä lukea sekin, minkälaista kypsyyttä olen osoittanut kirkkohistorian ja psykologian kysymyksiin vastatessani. Omista äitini jemmaamista arkistoista löysin reaalikokeen kysymykset. Valitettavasti leikkeessä ei ole vuosilukua, niin en voi olla ihan varma, että nämä ovat juuri vuoden 1965 kysymykset. Joitakin olen ympyröinyt, ehkä niihin olen vastannut.

Ei tarvitse hakea suurennuslasia. Kuva suurenee luettavaksi pari kertaa klikkaamalla.

Esitelmä koululla 24.3.1961

NUORISOSTA

Tämän päivän nuorisosta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, puolesta ja vastaan. Useimmiten kuitenkin vastaan. Tietenkään aivan aiheettomasti ei ole puhuttu vastaan, mutta ei varmaan puolestakaan. Vastaan puhuvat yleensä ne, jotka ovat tutustuneet ns. ”lättähattunuorisoon”.

Lättähatut ovat, kuten tiedämme, enemmän tai vähemmän huomiota herättäviä, kova-äänisiä nuoria, jotka pukeutuvat ja käyttäytyvät huonosti. Pojilla on paidannapit auki napaan asti. He kulkevat ilman hattua, oli sitten kesä tai talvi ja vaikka kova pakkanen, niin että heidän pitkä rasvainen tukkansa näkyy. Heillä ei ole ilmeisesti varaa käydä parturissa, mutta varaa on ostaa hiusvoiteita. Tytöt taasen luulevat olevansa erittäin tyylikkäitä huippukapeissa housuissaan. Tukka roikkuu hoitamattomana harteilla á la Brigitte Bardot. Kasvot ovat paksun maalikerroksen peitossa.

Suomeen lättähattuilu on siirtynyt Ruotsista. Ruotsissa lättähattuja edustavat huligaanit, jotka ovat vielä törkeämpiä. Lättähatut muodostavat ns. ”liigan”, joka saattaa jopa suorittaa pieniä rötöksiä murtautumalla kioskeihin, liikkeisiin ym. vieden makeisia, tupakkaa, virvokkeita, joskus jopa rahaa. Usein he ovat niin nuoria, ettei heitä voi laittaa telkien taakse. Onkin olemassa kasvatuslaitoksia, joihin tällaiset nuoret joutuvat. Heitä onkin paljon, sillä nuorisorikollisuus on suuresti lisääntynyt viime vuosina. Tähän on paljon syitä. Mm. tupakanpoltto, joka myös on lisääntynyt nuorison keskuudessa. Kun nuoret eivät saa kotoa varoja tupakanpolttoon, täytyy rahaa hankkia muualta – varastamalla. Rikollisuuteen ovat vaikuttavina osatekijöinä myös: rikoselokuvat ja huono ajanvietekirjallisuus. Rikoselokuvat ovat tietenkin kiellettyjä, mutta kielletyt hedelmät maistuvat parhaiten. Kirjat eivät tietenkään ole kiellettyjä, mutta miksi painetaan niin paljon huonoa ajanvietekirjallisuutta kun kerran tiedetään sen vaikutus nuorisoon?

Tämä kiireinen aika on myös osaltaan vaikuttamassa nuorisoon. Vanhemmilla ei ole enää aikaa lapsilleen. Heillä on kaiken maailman kokoukset ja kerhot ym. Joku harva ilta, kun heillä vihdoin on aikaa istua kotona, he työntävät lastensa käteen elokuvarahan, että voisivat viettää rauhallisen koti-illan. Näin nuoret joutuvat aivan kuin ajetuiksi kadulle, josta ei ole pitkä matka rikollisuuteenkaan.

Niin – eräät aikuiset ovat tutustuneet vain tuohon nuorisoon ja lausuneet mielipiteensä sen perusteella. Kaupungeissa ei esim. lättähattunuorisoa ole enää kuin muutama kourallinen. He ovat varmaankin huomanneet, että vanhemmat katselevat heitä paljon suopeammin silmin, kun he pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin ihmiset ainakin. Pienemmillä paikkakunnilla kuljetaan muutenkin muodista jäljessä, niin myös tässä. Luullaan, että ollaan jotain, kun ollaan lättähattuja, mutta loppujen lopuksi ei olla mitään.

Kyllä nuoriso osaa pukeutua fiksusti ja myös käyttäytyä, jos haluaa. Usein tanssipaikoilta lauantai-iltaisin löytää tällaista nuorisoa. Pojat sonnustautuvat valkoiseen paitaan ja solmioon, siistiin pukuun tai irtotakkiasuun. Tytöt pukeutuvat yksinkertaisiin, mutta hyvällä maulla valittuihin asuihin. Koruja käytetään yleensä melko vähän. Kengistä piikkikorot ovat kadonneet, tilalla ovat puolikorot, teinikorot tai peräti matalat kannat. Make-upia on yleensä käytetty hillitysti. Tietenkin joukossa on myös joitakin räikeitä poikkeuksia. Nuoriso on kovaäänistä ja mieltään osoittavaa myös tanssipaikoilla, mutta tämä kovaäänisyys on iloisuutta, ei mitään huomionherättämistä.

Nykyajan nuorison harrastuksista on ennen kaikkea mainittava musiikki. Melkein jokainen harrastaa musiikkia tavalla tai toisella. Onhan nykyään paljon erilaisia mahdollisuuksia tutustua siihen. On levysoittimia, magnetofoneja, radiossa olevissa ohjelmissa musiikki on etusijalla ja tanssipaikoilla on tietysti musiikkia. Poikia kiinnostaa lisäksi kaikenlaiset moottorialan asiat ja tyttöjä muoti. Joten harrastuksetkin ovat tervehenkisiä.

Lopuksi voin vain todeta, että nykyajan nuoriso olisi varmaan erittäin edustavaa, jos kaikki lättähattujen rippeet karsittaisiin pois.

Abiturientin tavoitteita

Edelliseen postaukseeni Ainekirjoitusta 1960-luvulla sain Heliltä kommentin, että hän olisi kiinnostunut eräästä kahdeksannen luokan aineestani. Ovatko samat asiat 70-vuotiaana tavoittelemisen arvoisia? Tai mitä on muuttunut?

On varmaan parempi, etten etukäteen arvota tekstiäni, vaan julkaisen sen rohkeasti. Ehkä näin pääsemme keskustelun alkuun.

Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä

Pikkutyttönä oli haaveenani näyttelijättären ammatti. Kun minulta nyt kysytään, mitä aion opiskella saatuani koulun päätökseen, en osaa vastata. En ole ajatellut opiskelemista ollenkaan. Haaveenani ei ole saada ammattitaitoa mihinkään, ainakaan rahan takia. Jos joskus innostun opiskeluun ja onnistun saamaan hyvätuloisen työpaikan, niin hyvä on.

Kaikilla ihmisillä on tavoitteita; toisilla ylioppilaslakki, toisilla juuri sellainen mainetta ja rahaa tuottava ammatti. Minun tavoitteenani ei ole kumpikaan. En niin suuresti piittaa tuosta valkeasta kunnialakista; en kurkottele hienoa arvonimeä. Haluaisin, että joskus voisin olla hyvä aviovaimo ja äiti. Jos saisin kanssaihmisieni kunnioituksen ja voisin olla hyvä ajatuksissani ja teoissani, olisin saavuttanut, mitä haluan.

Hyvyyttä on niin vähän nyky-yhteiskunnassa. Se on tukahtunut koneiden pauhuun, ihmisten tärkeyteen ja tavattomaan kiireeseen. Mutta hyvyys on kuitenkin tärkeää. Se on yhtä tärkeää suurelle valtiomiehelle kuin pienelle lapselle. Valtiomiehen täytyisi olla hyvä, ja pienen lapsen täytyisi saada hyvyyttä. Jos kaikkien valtakuntien päämiehet rakastaisivat kansaansa ja myös muita kansoja ihmisinä, ei vain massana, joka tekee kuten he haluavat, kuinka paljon sydämellisempää olisi myös alamaisten rakkaus päämiestänsä kohtaan!

Entä jos tuollainen pikkuruinen lapsi jää ilman rakkautta; jos hänen täytyy tuntea olevansa ei-toivottu? Silloin hänessä olisi ainesta tulla isoksi ja suureksi päämieheksi, joka vihaa kaikkea vielä suurempaa.

Jokainen meistä haluaa hyvyyttä ja rakkautta. Useat tahtoisivat itsekin olla hyviä, mutta tämä maailma on niin kylmä. Kukaan ei tunnusta, että sellaistakin vielä tarvitaan – tarvitaan vain hyviä koneita ja erinomaisia johtajia. Mutta tarvitaan enemmän hyviä aviovaimoja ja –miehiä. Ennen kaikkea tarvitaan äitejä, jotka opettavat lapsilleen, ettei hyvyys ole vielä aivan kokonaan tukahtunut.

Pelkkä hyvyys ei minua elätä, siispä tavoitteeni on pelkkä illuusio. Se kompastuu kylmien tosiasioiden edessä. Haavekuva hyvästä maailmasta on vain haavekuva. Mutta silti voin itse pitää hyvyyttä tavoitteena, vaikka sen rinnalle olisi otettavakin jotain todellista ja kouriintuntuvaa.

Lukion ainekirjoitusta 1960-luvun alkupuolella

Jatkoin eilen pahvilaatikkojen ja arkistojen tyhjennystä. Nostin laatikosta nipun konseptipapereita. Yli viisikymmentä vuotta sitten lukiossa kirjoittamani aineet! Hohhoh – kaikkea se äiti tallettikin!  Itse asiassa olin aika iloinen löydöstäni, etenkin juuri nyt, kun toukokuussa juhlimme riemuylioppilaina.

Pääasiassa aineet on kirjoitettu lyijykynällä, muutama kuivamustekynällä tehty on joukossa. Tekstin asetteluun on kiinnitetty huomiota. Marginaalit on vedetty viivoittimella, otsikon paikka on keskellä, kappaleiden sisennykset on tehty. Ehkä valmistauduttiin jo ylioppilaskirjoituksiin.

Minusta nuo kuudennella annetut aiheet ovat aika lapsellisia: Pakopaikkani, Muurahaiskeon ääressä…  Seitsemännen luokan aineita on kaksinkertainen määrä. Se selittyy tuplaamisella. Yleensä ottaen sain asia-aiheista huonompia numeroita kuin vapaista. Ylioppilaskirjoituksissa valitsinkin vapaan aiheen ”Vaaran viehätys”. Taisin saada arvosanaksi Cumlauden.

Rakastettava vanha leidi Emmi Elomaa oli jossain vaiheessa opettajani – ehkä seiskalla ja kasilla…? Lukiosta en muista muita suomenkielen opettajia.

Esseiden tai aineiden, kuten silloin sanottiin, aiheet olivat tällaisia

Kuudennella

•  Miten yleensä vietän sunnuntait 8+
•  Pakopaikkani 8-
•  Elokuva, joka on antanut minulle ajattelemisen aihetta 8-
•  Sähkö ja keittiö 7+
•  Muurahaiskeon ääressä 8-
•  Mainostuksesta 8+

Seitsemännellä

• Nykyajan ihmistä uhkaavia sairauksia 8+
• Millaisten poikien seurassa viihdyn 9-
• Suhteeni musiikkiin elämäni eri kausina 9-
• Millaisista elokuvista pidän 8 ½
• Olenko oman onneni seppä? 8-
• Niin olet tullut taas kevät… 8 +
• Ajatuksia kotimaisesta elokuvasta 8 ½
• Käsitykseni ikuisen rauhan mahdollisuudesta 9-
• Köykäistä hengenravintoa 7+
• Eksoottisia maita ja kansoja valkokankaalla 8 ½
• Rakkahin ystäväni (kirje) 8-

Kahdeksannella

• Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä 9-
• Tanssitaiteesta 8+
• Nuorisorikollisuuden syitä 8+
• Heränneitä ”Kevät ja Takatalvi” – romaanissa 7-
• Oma luonnetyyppini 8
• Miksi pyrin ylioppilaaksi 8 ½

Mitäpä olen mietiskellyt ylioppilaaksi tulosta viisikymmentä vuotta sitten. Sen aineen kirjoitan tähän lukijoiden iloksi tai harmiksi.

Miksi pyrin ylioppilaaksi

Eräs määränpää – tai oikeastaan vain välitavoite – valkolakki, alkaa jo häämöttää lähellä. Olen usein tuuminut itsekseni, miksi tulin oppikouluun, miksen käynyt vain kansakoulua loppuun ja jatkanut sitten vaikkapa ammattikouluun tai miksen lopettanut opiskeluani keskikoulun käytyäni.

Kun olin kansakoulussa, kehottivat opettajani minua pyrkimään oppikouluun. Vanhempani puolsivat heidän kantaansa sanoen minun menestyvän paremmin elämässä, jos joskus tulisin ylioppilaaksi. Vähitellen aloin myös itse kiinnostua koulunkäynnistä ja niin tulin liittyneeksi noihin lukuisiin joukkoihin, jotka vuosittain pyrkivät maamme oppikouluihin.

Keskikoulussa ollessani lukuintoni alkoi vähitellen lieventyä ja keskikoulun viimeisellä luokalla olin vakuuttunut siitä, että lopettaisin koulunkäyntini. Mutta kuitenkin olisi tuntunut niin ihanalta saada joskus painaa päähänsä tuollainen valkolakki. Lisäksi tunsin olevani aivan liian kehittymätön taidoiltani päästäkseni edes jonkinlaiseen työhön. Mutta toisaalta olisi vielä kolme pitkää vuotta edessä, ehkä enemmänkin ja ne vuodet tulisivat olemaan työntäyteisiä, enkä niidenkään jälkeen olisi vielä mitään. Minulla ei olisi muuta kuin valkoinen lakki ja ehkä ne tiedot päässäni, mitä se edellyttää. Mutta minulla olisi mahdollisuus päästä eteenpäin, suuremmat mahdollisuudet valmistua johonkin mielenkiintoiseen ammattiin. Olin kahden vaiheilla. Vanhempani antoivat minun itse ratkaista, sillä he eivät tahtoneet pakottaa minua mihinkään. Ratkaiseminen oli vaikeaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi katunut päätöstäni.

Nyt, kun tämä kolme vuotta on kallistumassa loppuaan kohti, herään usein ajattelemaan, onko kannattanut uurastaa. Olen jo tämän syksynkin aikana tuskaillut monta kertaa, etten halua enää päivääkään istua tämän laitoksen puupenkeillä, mutta jokaisen arkipäivän olen kuitenkin viettänyt täällä. Ei kannata enää lopettaa! Jos saan valkolakin, olen kuitenkin jotain; olen ylioppilas. Voin mennä opiskelemaan, saan ammatin, olen enemmän kuin keskikoulun käynyt kanssaihmiseni, minuun on jauhettu sivistystä kahdeksan vuoden ajan, minulla on hauskoja muistoja.

Mutta toiset väittävät, että jos menen naimisiin, ovat kaikki lukuni valuneet hiekkaan. Ei toki! Nykyajan yhteiskunnassa myös vaimot käyvät työssä ja onhan silloinkin hauskempaa omata joku kunnon ammatti kuin vain olla siivooja tai konttorirotta tai muuta vastaavaa ja voisinhan ainakin opastaa omia lapsiani läksyissä.

Voin vain todeta, että kannattaa pyrkiä ylioppilaaksi asti, vaikka ne valtavat kirjapinot, joiden läpi täytyy kahlata, tuntuvatkin joskus ylitsepääsemättömiltä.

Esikuvat

Kumpi on ollut ensin: esikuva vai elokuva? Aloin miettiä tätä, kun löysin vanhat paperinukkeni ja tiesin, kuinka paljon olin katsonut elokuvia.  Pohdinnassani huomioin nyt vain ulkonäön. Ehkä 10-15 -vuotiaalla muitakin esikuvia saattaisi olla, vaikka muistikokemukseni on, että kaiken ratkaisi ulkonäkö. Mietin omaa ulkonäköäni suhteessa esikuviini ja halusin isona olla kuin he. Halusin samanlaisia kampauksia, samanlaisia vaatteita sekä muotoja ja ulkonäköä. Olin niin onnellinen, kun eräs isompi tyttö sanoi minulle, että muistutan Romy Schneideria. Niin onnellinen, että muistan sen vieläkin.

Vuosien 1955-1958 filmitähti paperinukkeni ovat hyvin säilyneet – kiitos äitini. Niillä olen leikkinyt todella ahkerasti. Yhden kaulakin on katkennut, sen olen teipannut. Paperinuket kiehtoivat mielikuvitustani. Heidän asunsa olivat niin ihania. Ystävän kanssa leikkiessä nuket alkoivat elää, he kävivät tanssiaisissa, ulkoiluttivat koiraansa, nukkuivat kauniissa pitsiyöpuvuissaan. Miehiä heillä ei ollut. Eikä meillä barbeja tai televisiota.

Idoleiden kuvia oli kotiin tilatuissa lehdissä Elokuva-Aitta, Ajan Sävel, Seura, Apu, Me Naiset. Kotiliesikin meille tuli, mutta siinä tuskin filkkareita esiteltiin. Vuosikymmenen loppupuolella olen leikannut kuvia myös ulkomaisista lehdistä. Käytössä ovat olleet ruotsalaiset Bild-Journalen ja Allers sekä saksalainen Neue Illustrierte.

Keräsin filmitähtien ja muiden kaunottarien kuvia. Leikkasin ne lehdistä irti ääriviivoja ja myöten ja kiinnitin vihkoihin pienen pienillä teipin palasilla, jotka liki kuudenkymmenen vuoden jälkeen ovat kuivettuneet ja irtoilevat. Ihanin näistä vihkoista on A4-kokoinen ruutuvihko vuodelta 1958.  Minusta tuli oikein taitava saksirn käyttäjä, ei kuvia uskoisi leikatuiksi. Näihin on täytynyt mennä hirveästi aikaa. Omat sivunsa ovat saaneet  Joan Collins, Audrey Hepburn, Elizabeth Taylor, Natalie Wood, Shirley Temple, Esther Williams, Belinda Lee, Diana Dors, Caterina Valente, Eartha Kitt, Tina Louise, Ingrid Bergman, Greta Garbo, Crace Kelly, June Allyson, Lana Turner, Ava Gardner, Jayne Mansfield, Gina Lollobrigida, Doris Day, Sophia Loren, Maria Schell ynnä muut.

Olen kirjoittanut pieniin sinisiin vihkoihin katsomani elokuvat. Tammikuusta 1959 seuraavan vuoden huhtikuun loppuun katsoin 84 elokuvaa ja kesästä 1960 seuraavan vuoden syksyyn samoin 84. Jokaisesta olen kirjoittanut. Joitakin olen kommentoinut enemmän, joitakin vähemmän. Muutamista olen kirjoittanut koko juonen.

Näyttää siltä, että ensin olivat esikuvat (paperinuket, lehtien kuvat) ja sitten elokuvat. Kun aloin enemmän käydä elokuvissa esikuvat vaihtuivat valkokankaan tähtien mukaan. En muista, että opettajista olisi ollut esikuvaksi.