Yksitoista vuotta nettipäiväkirjaa

Marraskuussa 2005 keksin hienon bloginimen Tanssiva Harmaa Pantteri. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän pitänyt nettipäiväkirjoja, joita minulla on ollut useampia. Viime aikoina olen päivittänyt vain tätä WordPress -päiväkirjaa. Kaikki edelliset ovat olleet ja ovat edelleenkin Vuodatuksessa.

Yksitoista vuotta sitten olin aktiivinen. Kirjoitin varmaankin joka päivä. Se oli hienoa aikaa, etenkin kun alkoi tulla ”tuttuja”. Yhdessä vaiheessa vastasin vain valokuvahaasteisiin. Harrastin valokuvausta, nyt se on enempi räpsintää älypyhelimella. Kaikki käy niin nopeaan. Kun puhelimesta lähettää kuvan Facebookiin, niin pian jo saa kommentteja.

Vaikka en nyt viime aikoina kovin aktiivisesti ole päiväkirjaa pitänytkään, niin kirjoitan niin monena päivänä kuin voin. Kirjoitan kirjaani ja korjaan siihen tulevia vanhoja tekstejä. Välillä tuntuu, että rämmin suossa. Välillä päämäärä on kirkkaana mielessä.

Ensimmäinen työpäivä

Näin viime yönä ihanan keveää unta, vaikka siinä olikin paljon jännitysmomentteja. Unessa esiintyivät minun lisäkseni ensimmäinen kenkätehtaan pomoni Lasse, hänen vaimonsa ja puhelimen päässä sisareni.

Uni tapahtui vanhojen puutalojen kylässä tai kaupungissa, jossa olen aikaisemminkn ollut sekä unissani että hereillä. Se oli ehkä varhaislapsuuteni Imatra. Ikäänkuin olisin kävellyt Imatrankosken sillan ylikin idästä länteen. Oli kevät. Aurinko paistoi alhaalta, sulavat lumet muodostivat puroja tielle ja jalkakäytäville.

Olin ollut jossain päivän kestävässä työssä, kun minulle ilmoitettiin puhelimitse, että minun pitäisi nyt heti mennä ilmoittautumaan toiseen työpaikkaan. Tämän uuden työpaikan avainkortti oli jätetty asunnolleni, joka oli erään puutalon yläkerrassa.  Olin linja-autossa, viime tipassa painoin pysähtymisnappia, kukaan muu ei ollut sitä painanutkaan, vaikka niin oletin.

Tien reunassa, vanhan talon edessä kaivoin käsilaukkuani enkä löytänyt minkäänlaisia avainkortteja. Olin antanut ne siskolleni, joka oli kylässä luonani. Siis saan ne kotoa. Oven ulkopuolella huomasin, että en pääse edes taloon sisälle ilman korttia ja soitin siskolle. Hän olikin lähtenyt asioille ja kaikki kortit olivat hänen mukanaan. Suutahdin, että hän oli ottanut myös uuden työpaikkani kortin.

Sisko oli mennyt katsomaan veljeämme sairaalaan eikä voinut tulla heti, kun hänen piti viedä ruokaostokset. En kysellyt, miksi veli oli sairaalaan joutunut. Seisoin talon sisäpihan ulkoportaikon ylätasanteella kaiteen vieressä. Siinä puhellessa huomasin, että uusi työpaikkani oli viereisen talon sisäpihalla.

Yllätyin, kun huoneessa olivat Lasse ja hänen vaimonsa. Olin jo myöhässä ja aloin selittää, miksi. Lasse katsoi minua valkoisessa takissaan tutkivasti ja vaimo sanoi hymyillen, että ei tämä pitkä elämä yhdestä päivästä ole kiinni eikä tarvitse olla huolissaan, kaikki järjestyy.

Istuimme hyvin pienessä tilassa pöydän ääressä. Minä vaimon kanssa seinän vieressä vierekkäin ja toisella puolella Lasse. Pöytä täyttyi hyvinvoivan näköisistä herroista tummissa puvuissaan ja kravateissaan. Heillä oli tärkeä kokous kenkätehtaan johtajan kanssa. Ymmärsin, että meidän naisten tehtävä oli kahvinkeitto. Hoikka kevyt vaimo hyppäsi pöydästä kaikkien yli ja minä jäin sinne ahtauteen isomahaisen herran viereen. Yritin päästä hänen ohitseen, vaan en päässyt. Hänen oli pakko nousta ylös. Selviydyin pois vatsat hipoen.

Vaimo hyräili hyvällä tuulella pienessä pimeässä keittiössä. Sanoin ensi töikseni, että Lasse oli myös siellä edellisessä tämän päivän työpaikassa. Niin olikin, hän vastasi ja nosti eteeni pienen pieniä pulloja. Pullojen korkit olivat egyptiläisten jumalien ja hallitsijoiden kuvia. Kun tartuin Kleopatraan, sen kaula meni poikki. Vaimo vain naureskeli, ne ovat vanhoja ja hauraita, ei se mitään haittaa. Kaada juomaa pikareihin.

Energiaimuri

Tänä aamuna tapahtui ihme juttu.

Vähitellen kaikki toimintoni ovat siirtyneet keittiö-olohuone akselille. Olohuoneessa teen käsitöitä ja katson telkkaria. Keittiönpöydälle olen virittänyt tietokoneeni ja toimistoni. Vasemmalla on kaksi lehtipinoa: vanhemmat, säilytettävät ja uudemmat poisheitettävät. Oikealle olen heitellyt ”tärkeitä” papereita, joissa on hoitamattomia ja hoidettuja asioita. Lehtipinot ovat kontrollissa. Mutta tuo epämääräinen paperipino on alkanut häiritä, koska en enää ole pystynyt sitä hallitsemaan.

Tänä aamuna tarvitsin puhelinnumeron, jonka tiesin olevan noiden papereiden joukossa….

Aloin perata pinoa, katsoin joka ainoan paperilipun ja -lapun. Heitin sumeilematta tarpeettomat pois. Roskapino kasvoi ja tärkeitä jäi enää vähän, ne lajittelin aiheiden mukaisiin kasoihin. Kaikki olivat levällään edessäni paitsi poisheitettävät penkillä.

Kevään, kesän ja syksyn ahdistukset olivat olleet siinä piilossa. Kun sain ne lajiteltua, minulla ei ollut enää voimia  viedä niitä oikeille paikoilleen ja aloin itkeä. Itkuinen purkaukseni puhdisti minut. Sain kiikutettua kaikki oikeille paikoille ja puhelinnumerokin löytyi.

Syöksyin uusin energioin käsikirjoituksen kimppuun. Ajatella, että olen pitänyt tuollaista energiaimuria pöydälläni!

Siskoni sanoi, että se on Feng Shui!

Luomisen tuskaa

Ristiriitainen ja häkeltynyt olo on eilisen tekstipalautteen jälkeen. Olin niin iloinen, että olin saanut kirjoitettua vanhempieni sota-aikojen muistoja romaanin muotoon, en omiani enhän ollut vielä syntynytkään.Tekemäni työ sai hyvän palautteen, mutta lähdin liian kaukaa. Sain ohjeen, että nämä pitäisi rajata pois ja aloittaa kertomus siitä, mikä alunperin oli tarkoitukseni. Kirjoittaa katoavasta lapsuusmiljööstäni.

Olin jo pitänyt lapsuusmuistojani melko valmiina. Tänään kun otin ne uudelleen esille, huomaan, että muokkaustyötä on paljon jäljellä. En oikein tiedä, miten voisin edes aloittaa, kun jätän pois nuo aiheet, joihin olen viime aikoina perehtynyt.  Enkä tiedä, pystynkö romaanimuotoon…

Mistä minä oikein kirjoitan – mikä on pointti? Ja ketkä ovat romaanihenkilöt? Romaani, romaani… tässä samalla tuli mieleen eräs tapahtumasarja, jonka historiallisen totuuden olen jo kirjoittanut. Ehkä aloitan siitä.

Käsikirjoituksen deadline on kuukauden päästä. Viime yönä en saanut nukuttua. Heräsin jo ennen kuutta sekavissa tunnelmissa.

Aamurituaalit

Aivan rättinä eilen kaaduin sänkyyn kymmenen jälkeen. Yritin lukea, mutta ei siitä mitään tullut. Nyt olen aikaisin hereillä ja sehän ei haittaa ollenkaan. Ainoa huono puoli on tuo pimeys. Vielä pari tuntia aikaa auringon nousuun, jota ei tule edes näkymään paksun pilviverhon takaa.

Eiliset liikuntaponnistelut antoivat hyvät unet. Samalla linjalla olisi hyvä jatkaa, vaan kun istuen tehdyt harrasteet ovat niin vetäviä. Lihakset tulivat kyllä kipeiksi ja lonkkakin. Yhden kipulääkkeen otin illalla. Olen jo toista viikkoa ollut ilman lääkkeitä.

Niin monet juovat aamukahvinsa lehtien kera. Olen päässyt ihan kokonaan eroon moisesta tavasta. Minulle tulee kerran viikossa, perjantaisin, ilmestyvä Helsingin Sanomat, jossa riittäisi luettavaa koko viikoksi. Aluksi sitä luinkin, mutta nyt se menee lukemattomana lehtikeräykseen. Olen siis päättänyt olla jatkamatta tilausta.

Aamurituaaleihini kuuluvat ristikot ja välillä myös kirjan luku niinkuin tänä aamunakin. Välillä otan jo aamusta kirjoitushommat esiin. Niinkuin nytkin kirjoittelen tänne piikiikanmaailmaan. Niin ja tärkeä aamurituaali on myös katsastaa Facebookin päivitykset ja ehkä itsekin jotain kirjoittaa. Instagram on myös kiinnostuksen kohteenani, mutta ei enää Pinterest kuten tässä aikaisemmin. Keittiön siivouksen teen yleensä aamuisin, illalla jätän tiskit altaaseen.

Maanantaiaamu

Kello on puoli yhdeksän. On harmaata ja pimeää. Sadepisaroita ikkunassa. Nautin niin paljon kotona olemisesta, etten lähde mihinkään ylimääräiseen. Sunnuntaipäivät olen pyhittänyt laiskuudelle. Eilinen päivä sujui Skypessä, käsitöitä tehden, Jari Tervon Matriarkkaa lukien ja telkkaria katsoen. Kaikkia erikseen, ei yhtä aikaa. Paitsi, että aloitin neulontatyön, jota pystyn tekemään myös tv:tä katsoessa.

Tänään on pakko lähteä liikkeelle, on kirjastolainojen viimeinen palautuspäivä. Samalla poikkean parilla liikuntatunnilla. Kokeilen, miten kroppa kestää. Jos lisäksi kävelen sinne, niin saan liikuntaa monen päivän edestä.

Lopputarkastuksessa sain hyvät arviot kuntoutumisesta. Leikatun puolen lonkan pieniä lihaksia pitää herätellä ja kuntouttaa. Simpukkaliike onnistuu vain sentin tai kaksi, toisella puolella ei ole mitään vaikeutta nostaa reittä ylös saakka. Coxasta sain Netissä olevan harjoitusohjelman kotona kuntoutumiseen. En ole vielä avannut sitä mutta enhän ole ollut kotonakaan kuin eilisen päivän.

Talvirenkaiden vaihtoaika on huomenna. Aion soittaa myös influenssarokotusajan! Tänä aamuna heräsin taas flunssaisena, vaikka jo muutamana päivänä olen ollut terveempi. Juu, tiedän, ettei flunssassa saa rehkiä… mutta menot on ip. Jospa tää aamutunne menee ohi.

Harmaus ja pimeys eivät ole helpottaneet.

 

Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan

Nyt on iskenyt flunssa. Eilen iski kirjoitusinto. Monta päivää olinkin kirjoittamatta, kun vahdin lapsia ja ulkoilutin koiria. Enkä ollut kotonakaan.

Erinomaista on lupautua viemään opiston kirjantekoryhmään pätkä omaa käsikirjoitusta. Sellainen lupaus on pistää vauhtia omalle työlle. Se on vähän sama kuin siivouksen kanssa. Kun tässä yksikseni elelen, en kyllä välitä ympäristöstäni. Mutta jos joku on tulossa käymään, huomaan heti, että paikkoja pitää kohentaa. Se on niin rasittavaa, etten juurikaan ketään kutsu meille.

Ensin flunssa oli päässä ja lihaksissa. Nyt se on iskenyt kurkkuun ja äänihuuliin. Saa nähdä, mihin se vielä iskee. Siitä on pari päivää, kun sain Tampereen kaupungilta kirjeen, jossa kehotetaan suojautumaan rokotuksilla. Influenssarokotus olisi ilmainen ja pneumokokkirokotuksen joutuisi itse maksamaan.

Useita vuosia sitten olin mukana influenssarokotustutkimuksessa. Kuuluin ryhmään, jota ei oltu rokotettu. En tiedä tuloksista, mutta vieläkään en ole yhtään kertaa ottanut piikkejä. Enkä taida ottaa nytkään, vaikka sitä tänä aamuna taas mietinkin. Pitäisikö miettiä vielä uudelleen….?