Aamun aurinko

Aika huikea oli auringonnousu tänään jo ennen kahdeksaa. Puoli kahdeksan oli taivaalla vain ruskotusta..

Pakkasta oli parisenkymmentä, kun heräsin herätyskellon soittoon. Aurinko nousi ihan silmissä, kun seurasin. Lämpötila on nyt muutamaa tuntia myöhemmin lähempänä yhtä kymmentä kuin kahta.

Minun oli tänään määrä viedä tyttären kolmetoistavuotias poika liikuntapäivän ulkoiluohjelmaan. Reksi oli koululla eilen kuuluttanut, että jos pakkanen on 15 tai yli, niin ei lähdetä ja oli toivottanut kaikille hyvää hiihtolomaa. Poika oli nostanut peukkua, kun äitinsä oli aamulla mennyt kertomaan 18 asteen pakkasesta. Kuljetuspalvelua ei siis tarvittu.

Sitä minä vaan ihmettelen, että jo 15 asteen pakkanen on liikaa näille nykynuorille. Omana aikanani se raja oli 20 ja taisi olla vielä lapsillanikin. Ilmeisesti tämäkin on osa ilmaston lämpenemistä. Nuorten muotiin eivät kuulu pakkasvarusteet. Niitä ei ole edes hankittu tai jos on, niin eivät pidä kuitenkaan, esim. pipoja ja käsineitä. Tämäkin poika on pitänyt tennareita koko talven eivätkä pukin tuomat villasukat kuulemma mahdu niihin. Ja ovathan nämä talvet olleet melko onnettomia säätilaltaan monta vuotta.

Mainokset

20.2.2019

Sain vaivattomasti unen päästä kiinni viime yönä ja nukuin yli yhdeksään. Tänään on tuullut pohjoisesta niin kylmästi, ettei ole tehnyt mieli ulos ollenkaan, varsinkin kun tiet ovat peilijäätä.

Käsitöiden teko on kutkutellut sormiani jo jonkun aikaa. Varsinkin sen jälkeen, kun sain tietää tulevani isomummoksi jo toisen kerran. Olen hakenut vanhoista käsityölehdistäni mielenkiintoisia malleja ja vihdoin yhtenä iltana löysinkin. Samalla huomasin sormikkaiden ”kädestä pitäen” neulontaohjeet. En ole tehnyt aikaisemmin sormikkaita ja jemmasin ohjeen. Vauvan vaatteiden lankaostoksille minun pitäisi mennä toiselle puolelle kaupunkia eikä se oikein nyt huvita. Kaivelin kuitenkin jälleen kerran lankavarastojani ja löysin sormikkaisiin sopivia lankoja. Samalla huomasin bambulankasäkin, joka on ollut hyllyni perällä jo useampia vuosia. Taidankin kokeilla vauvan nuttua, pöksyjä yms. siitä bambulangasta.

Oikean käden sormikkaan aloituskerrokset ovat jo puikoilla.

Yökyöpelöintiä ja unia

Kuukausi on sujahtanut vikkelään. Oikeasti on jo toista kuukautta edellisestä kirjoituksestani. Nyt on yö, olen pyöriskellyt sängyssäni unettomana, lukenut kirjaa, pyöriskellyt taas eikä uni ota tullakseen. Noustessani mielessä ei ollut blogi, mutta sama se – kirjoitan nyt tätä, kun en untakaan saa.

Unimaailmani on vilkasta. Sukuasioista kirjoittaminen nostaa alitajunnasta kuolleet sukulaiset. He ovat unissani eläviä eivätkä edes näytä kuolleilta. Olen nähnyt myös aivan uudenlaisia unia. Aprikoin, miksi näen sellaisia. Viimeisin oli karhu-uni ja sitä ennen käärmeuni. Molemmat eläimet ovat olleet erittäin suuria ja lempeitä enkä ole pelännyt heitä ollenkaan. Lämminihoinen, paksu ja iso käärme kiemurteli jaloissani, aukaisi suunsa ja loksautti hampaansa pohkeeseeni kevyesti ja lempeästi. Jälkeenpäin se lepuutti leukaansa reidelläni ja hymyili minulle. Tunsin hänen lämpönsä säärieni ympärillä. Kuljin metsässä, kun äkisti tunsin, että joku seisoo takanani. Pyörähdin. Se oli valtavan iso karhu. Mietin hetken mitä minun pitääkään tehdä, kun näen karhun. Koska en pelännyt sitä, hymyilin sille. Karhu lähestyi minua ja painoi poskensa poskeeni. Sitten hän katsoi takanaan tulevia kolmea pientä karhunpoikasta.

Taidan mennä yrittämään unta. Kello on jo puoli kolme ja olen valvonut kolme tuntia, tosin ne alku-unet olivat harmillisesti vain tunnin, puolitoista.

Väliaika

Täytyy vähän avautua. Olen joutunut solmukohtaan kirjoitustyöni kanssa. Tulostin tähän mennessä koneelle kirjoittamani materiaalin. Eilen aloitin noin sadan sivun järjestämisen ja tästä on jatkettava vielä tarkempiin kokonaisuuksiin. Silloin ehkä saan selville, onko minulla tarpeeksi taustatietoa niistä asioista, joista haluan kirjoittaa. Tämä materiaali yltää kesään 1939 ja se alkaa jostain 1800-luvun puolivälistä.

Pääasiallinen tarkoitukseni on kirjoittaa vanhemmistani, heidän tapaamisestaan ja yhteisestä elämästään. Halusin kirjaan lisätietoa heidän lähtökohdistaan ja päätin alkaa selvittää heidän sukutaustojaan. Siihen minulle eivät riittäneet pelkät sukukirjojen vuosiluvut. En ole sukututkija, joten etsiminen on ollut omanlaistaan hakuammuntaa. Kirjoitusprosessin aikana mieleeni on noussut kysymyksiä, joihin olen yrittänyt etsiä vastauksia erilaisista tietolähteistä. Aukkoja täyttelen kirjailijan vapaudella, omalla mielikuvituksellani.

Kuinka tästä eteenpäin. Aion pilkkoa tekstini pienemmiksi palasiksi, ehkä ihan konkreettisesti leikkaa/liimaa tekniikalla ja mietiskellä sitä kautta, onko yksityiskohtia ja tietoa tarpeeksi ja miten pitäisi edetä näistä vanhoista ajoista kohti vanhempieni yhteistä elämää.

Hyvää uutta vuotta 2019

Taas on opeteltava uusi vuosiluku: 2019. Muutaman kerran olen tänään jo kirjoittanut vanhan vuosiluvun. Onhan tässä taas kokonainen vuosi aikaa opetella.

Ensimmäinen tehtäväni on kirjoittaa uuteen kalenteriin jo viime vuoden sovitut jutut. Onneksi säännöllinen elämä alkaa vastaa Loppiaisen jälkeen. On hyvää aikaa kirjoitella muutakin. Pääasiallisesti uutta kirjaa…

Reipasta vuotta kaikille lukijoilleni!

Vihdoinkin!

Eilen se alkoi. Työn alla olevan kirjan kirjoittaminen. On päästävä alkamaan seitsemältä aamulla, viimeistään puoli kahdeksan. Silloin se tapahtuu. Ei mitään sijaistoimintoja, ei rentouttavaa värityskirjaa, ei ristikoita eikä käsitöitä. Word kuvaruudulle ja materiaalit käden ulottuville. Tänään jatkoin ja teen sitä niin monta päivää kuin hyvältä tuntuu. Ulkona kävelen pieniä lenkkejä teksti mielessäni ja kamera kädessäni. Olin valmistanut itseäni henkisesti tämän päiväiselle kauppareissulle tänään. Enpä lähdekään, kun tarkistin jääkaapin ja pakastimen syötävät. Yhden erilaisen homman teen: siivoan keittiön.

Voi olla, että vähään aikaan en kirjoita tänne. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

…kun joulukiireet helpottavat…

Aatonaattona 2018

Levottomia unia olen nähnyt viime öinä. Stressiäkö? Nousen yöllä sille yhdelle asialle ja pian olenkin jo täysin hereillä, vaikka yritän pitää silmiäni kiinni. Viime yönä valvoin neljästä lähtien. Tällä kertaa virkistyin siihen, että naapurit juhlivat, ovet paukkuivat, puheet olivat äänekkäitä kuten känniläisillä aina ja hissi kulki ylös-alas-ylös-alas. On sekin, että jouluaamu alkaa humalassa. Voi surku. Ei sentäs surmattu alakoululaista kuten tänään on tapahtunut jossain päin Suomea kotioloissa. Se on järkyttävä uutinen.

Nousin neljän jälkeen sängystä ja luin sohvatuolilla istuen iltalukemisena pitämääni kirjaa kymmeniä sivuja. Joskus viiden maissa palasin kokeilemaan unta ja vähitellen äänet häipyivät mielestäni. Nukuin kymmeneen ilman pahoja unia.

Olin suunnitellut jatkavani kirjoitushommia heti tänä päivänä. Tein pitkän metsälenkin, söin myöhäisen aamupalan ja avasin tekstin kirjoitusohjelmaan. En ollenkaan pystynyt keskittymään siihen … ehkä sitten huomisaamuna. Tutkin sentäs joitain tietoja sukukirjasta, jotka olivat jääneet painamaan mieltä.