Meteli metsässä

Kuljen metsäpolulla koirani kanssa. Korvissani nappikuulokkeet kertovat kirjan tapahtumia. Äänimaisemani häiriintyy pahan kerran, kun järkyttävä meteli valtaa maiseman. Niitä lentää ylempänä ja alempana, ennätän havaita muutaman. Meteli kestää useita minuutteja ja kun luulen sen loppuneen, se alkaa uudelleen.

Hävittäjälaivue Hervannan yllä.

Myöhemmin kuvaan mustesienen kännykälläni, joka on saanut kovan kolauksen pudotessaan asfalttiin edellisenä päivänä. Saan mustemerkinnän sormeeni.

Frankie and Johnny kuun valossa

Sänky on keskeisenä elementtinä ihmissuhdedraamassa, jonka kävin eilen Maikin kanssa katsomassa Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Oli virkistävää katsoa välillä näytelmä, joka tapahtui sisäisesti ja syvällisesti kahden ihmisen välillä. Jokaisen repliikin sävy oli harkittu, osui kohteeseensa ja kuljetti tarinaa eteenpäin. Näytelmän oli ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen. Loistavat näyttelijät Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö pitivät katsojan otteessaan.

Tarina tapahtui viikonlopun aikana pienessä huoneistossa ehkä New Yorkissa 1980-luvun loppupuolella.

Ensimmäinen näytös sai minut melkein raivon valtaan, ilmeisesti eläydyin liikaa. Kiihkeän rakastelun jälkeisenä aamuna mies tunki jatkuvasti naisen iholle. Nainen yritti häätää miestä läheltään ja asunnostaan, mutta tämä vakuutti ikuista rakkauttaan ja naisen ihanuutta eikä suostunut lähtemään. Kohokohtia olivat kiroilutappelu ja naisen pukeutuminen ulkovaatteisiin näytöksen lopussa: hän lähtisi ulos omasta asunnostaan, mutta siitäkään ei sitten tullut mitään, hän hyppäsi takaisin sänkyyn. Väliaikaan mennessä olin täysin kyllästynyt siihen jankkaamiseen, koska en nähnyt tarinan etenevän. Ehkä olin liian hätäinen. En voinut esittää ihailevia lausuntoja kuten Maikki ja hänen siskonsa. Odotin toista näytöstä.

Seuraavan yön aikana auringonnousuun mennessä ihmiskohtalot tulivat eteemme kaikessa karuudessaan, ja tarina sai sen syvän merkityksen, joka sille kuului.

Täpötäyden katsomon suosionosoitukset jatkuivat ja jatkuivat.

Frankie & Johnny elokuvassa vuodelta 1991 pääosissa esiintyvät Michelle Pfeiffer ja Al Pacino.

UUSI KIRJA

Yhdessä vuodessa saimme koottua yhdeksän naisen fiktiivisiä kirjoituksia kirjaksi. Nimeksi valitsimme PYÖRTEITÄ, koska niissä nämä yli 80 eri nimistä naista olivat olleet elämässään.

PYÖRTEITÄ-antologia on nyt ennakkotilattavissa. Jos haluat tämän kirjan itsellesi, ota minuun yhteyttä esim. emaililla pike.aarnio@gmail.com

Elokuvissa

Perjantaina ”Suon villi laulu” (Where the crawdads sing) oli ensi-illassa elokuvateattereissa Tampereella. Niagaran esitysajat olivat ystävälleni ja minulle liian varhaiset. Valitsimme Finnkinon Plevnan.

Elokuvan tarina perustui Delia Owensin mainioon samannimiseen kirjaan. Me molemmat olimme tunteilleet kirjan parissa, kumpikin omalla tavallaan: ystäväni lukemalla, minä kuuntelemalla äänikirjan.

Kokemuksen perusteella tiesimme, että kirjojen ja elokuvien maailmat harvoin kertovat saman tarinan. Kirjan maailma oli lumonnut meidät molemmat, kumpikin oli päättänyt antaa leffalle mahdollisuuden lumota omalla tavallaan. Kirjoitan omasta kokemuksestani.

Elokuvan alku oli kuin vaaleanpunainen karkki, merkityksetöntä höttöä. Näyttelijät täydellisen kauniita ja komeita. Olinko tullut katsomaan eroottista rakkauselokuvaa? Kaipasin tarinaa ja jännitettä. Tätä en menisi vapaaehtoisesti katsomaan, jos etukäteen tietäisin. Siinä kuitenkin istuin, leffa-ateria sylissäni.

Alun pettymyksen jälkeen tunnelma muuttui ja tarina alkoi. Keskiössä olivat edelleen rakkaus ja intohimo.

Vähän kursorisesti käsiteltiin joitakin asioita, hypättiin äkkiä aikakaudesta toiseen, kun taas murhaoikeudenkäyntiin panostettiin paljon aikaa, eipä silti puolustajaa esittänyt näyttelijä oli äärimmäisen hyvä. Muutenkin näyttelijätyö oli erinomaista. Ehkä ei kuitenkaan Oscar-palkinnon veroista.

En voi olla vertaamatta elokuvaa kirjaan. Kirjan tunnelma oli niin kiehtova ja kuvaus niin kaunista, että leffa jäi kauas sen luomasta maailmasta. Henkilötkään eivät olleet sellaisia millaisen kuvan olin heistä luonut. Ehkä lähimmäs mielikuvaani pääsi murhattu nuorukainen, hän oli niin inhoittava kuin olin kuvitellutkin.

Olimme ystäväni kanssa katsoneet Elvis-leffan ja se voitti kyllä vertailussamme tämän.

Hymyilimme, kun huomasimme kukkapurkkiin tökätyn sulan, kun kävelimme pois alueelta.

Syksy saa…

Syysvelvollisuudet puskevat päälle.

Eilen osallistuin ensimmäiseen kokoontumiseen, kun Joululehti- kurssimme oli saanut oikovedoksen luettavaksi. Tuhti lukupakettimme mielenkiintoisine artikkeleineen, haastatteluineen ja kauniine kuvineen pääsee pian ennakkomyyntiin. Hinta ei päätä huimaa: 10 euroa 60-sivuisesta lehdestä. Voit ennakkovarata lehteä minulta jo nyt, jos kiinnostut.

Syyskuun ensimmäisellä täydellä viikolla kokoonnumme oikolukemaan toisen kirjoituskurssin tuotosta. Pyörteitä-antologia sisältää naisten kertomuksia hetkistä, jolloin on tapahtunut jotain merkittävää, joka on mahdollisesti muuttanut elämää.  Julkkarit ovat marraskuussa. Tämän kirjan voit jo varata minulta halutessasi. Pyörteitä- kirjan tekijät ovat suunnilleen samat kuin nuoruusantologiassa Likat liikkeellä, jonka julkaisimme vuonna 2019.

Hervannan kirjaston maksuttomat Novellikoukut alkavat ensi torstaina. Kokoonnumme aina kuukauden ensimmäisenä torstaina klo 17.30-18.30. Tervetuloa kuulolle! Käsityön voit ottaa mukaan halutessasi. Olen toinen lukijoista.

Pirkanmaan Elämäntarinayhdistys Pety odottaa puheenjohtajansa aktivoitumista. Maanantaina alan hoitaa yhdistyksen asioita, jotka ovat olleet kesätauolla. Ensimmäinen kuukausitapaaminen on 14.9.

Simsalabim

Eilinen toiveeni toteutui. Taivaan vesiluukut aukesivat yön pimeydessä. Kuin ämpäristä olisi kaatanut. Taivas välkehti laajasti. Joko olen menettänyt kuuloni tai sitten ne olivat elosalamia.

Aina uudelleen ja uudelleen vajosin unimaailmoihin puoli seitsemän jälkeen, jolloin olin ensimmäisen kerran hereillä. Aamukahvin jälkeen lähden haistelemaan, onko ilma raikastunut. Ei taida sataa enää, vaikka lasit ovat pisaroissa ja tie on tumma kosteudesta.

Raikasta oloa ja eloa!

.

Pakkasia kaivaten

Aivoni ovat sulaneet jatkuvassa helteessä. Muuta syytä en keksi Piikiikan hiljaisuuteen. En kerta kaikkiaan kestä tätä kuumuutta.

Yksi hyvä puoli kuumuudessa on ollut: elokuun ihanat illat ja yöt, kun voin hellevaatteissa liikkua vielä puolen yön aikaan ulkona. Pitäisikö nukkua päivien yli ja liikkua vain öisin…

Lapsuuden ajat ovat väikkyneet ihanina, koska sen aikaisista kesistä mieleeni muistuu vain aurinkoisia päiviä. Nykyisin aurinko on minulle melkein kirosana.

Ehkä sietokykyni on laskenut, koska olen jo vuosia vetäytynyt mieluusti varjoon. Tosin viime ja tämän kesän kuumuus on yltänyt varjoihin eivätkä ne ole suoneet enää helpotusta. Kaipaan raikkaita tuulia, sadetta ja ukkosta. Sienetkin nousisivat.

Maanantaiaamuna

Kahden päivän kirjoituspaaston jälkeen on ihmeen selkeä olo. Nautin aurinkoaamusta, suljen silti sälekaihtimen. Olen tottunut hämärään. Tämä alkoi kaihileikkauksen jälkeen, kun kaikki kirkkaus koski silmiin. Silloin oli talvi, ja hanget moninkertaistivat valosäteilyn. Nykyisin muistan käyttää aurinkolaseja ulkona. Jos tarkemmin muistelen, niin entiset lasit olivatkin tummenevat. Tämä on parempi. Huomaan hämärän ja kirkkaan eron.

Aikaisemmin minulle oli olemassa vain yksi radiokanava. Yle Radio Suomi. Yhä useammin käännän Yle Yhdelle. Niin tänäänkin. Tämän kanavan musiikki on alkanut kuulostaa miellyttävämmältä. Nytkin Aamusoitto on aivan loistava. Se rauhoittaa. Kuuntelen Ykköseltä myös puheohjelmia, esim. Sari Valton ohjelmia. Muistojen bulevardilla kuljeskelen aamuisin. Ne eivät ole joka aamu yhtä hyviä.

Kirjoittaminen on ollut tämän kesän tärkein tehtäväni. Olen saanut tehdä sitä ihan rauhassa, siitä olen tyytyväinen. Ainoat esteet ovat ilmestyneet omasta päästäni. Erityisesti tänään koen itseni vapaaksi tehdä mitä haluan, vaikka minua askarruttaakin, fakta/fiktio. Autofiktio kertoisi omasta elämästä. Tämä ei kerro minun elämästäni, mutta pohjautuu faktoihin. Kuinka saisin tästä luettavan?

Jaakko heittää tänään kylmän kiven enkä ole edes aloittanut vielä uintia.

Kirjoittamisen autuus

En enää souda en huopaa. Jäin paikalleni, en lähtenyt. Tunnen nämä kuolleet kaverini yhä paremmin. Vielä täytyy ponnistella faktojen vähentämiseksi. Ajoittain pääsen flow-tilaan kirjoittaessani. Välillä epäilen, voiko olla noin kuin kirjoitan. Ajattelen, että ehkä ihminen ei kuitenkaan muutu niin paljon kuin ympärillä hyörivä yhteiskunta…. Olen kuunnellut paljon historiallisia romaaneja. Niissä ihmisten väliset tunteet ja suhteet ovat aivan tunnistettavia tänäkin päivänä.

Parasta on se, että kirjoitus on alkanut sujua. Lukuisina kesinä olen jättänyt nämä ihmiseni ja viettänyt kesää sinänsä ihanissa ja rentouttavissa tunnelmissa Saimaan rannalla. Siellä en ole koskaan päässyt kirjoittamisen makuun. Alkeellisessa pikkumökissä puuhat ovat hyvin erilaisia, kun ei ole sähköäkään. Syksyisin onkin ollut suuri ponnistus päästä taas alkuun.

Olen käyttänyt paljon aikaa isäni tarinan muokkaamiseen fiktiivisempään suuntaan. Olen myös ottanut äitini tarinan vastaavaan käsittelyyn. Sain ahaa-oivalluksen, että yhdistän vanhempieni tarinat samaan kirjaan, se on ollut jo vuosia sitten alkuperäinen ajatukseni. Aikaisemmin sain paljon palautetta, että pitäisi keskittyä yhteen asiaan, yhteen ihmiseen tms. eikä rönsyillä sinne tänne. Historiallisissa romaaneissa juonikulku menee usein läpi sukupolvien. Miksi ei siis minunkin vanhempieni saagassa….

Mielenkiinnolla seuraan mitä tästä tulee..

Helsingin olympialaiset

Miten hän saattoi unohtaa minut kotiin, vaikka lupasi stadiontornin juurella kaksi vuotta sitten, että pääsen mukaan.

Onneksi isi nyt muisti. Posti on tuonut Paavo Nurmi -kortin ”Olisi sinunkin pitänyt olla täällä mukana”. Odotan joka päivä, että hän hakee minut. Olen 7-vuotias. Kirjoitan kirjeen ja kysyn, milloin hän tulee hakemaan. Vastaus tulee neljän päivän päästä stadion-kortilla. Isi kiittää kirjeestä, mutta ei mainitse sanallakaan, että tulisi hakemaan.

Mökötän, kun isi tulee kotiin olympialaisista. Runsaat tuliaiset lieventävät pettymystäni. Etenkin valkoinen huivi, jonka isi antaa minulle. Levitän huivin lattialle ja katson kuvia. Siinä on punapohjaisia leijonavaakunoita, stadiontornin kuvia ja osallistujamaiden värikkäitä lippuja.

Kuulen, kun isi naureskelee tuttavaperheen miehelle, että stadionin katsomossa hänestä seuraavalla penkkirivillä istui venäläisiä naisia, eikä niillä ollut alushousuja hameen alla. Ihmettelen, miten isi on sellaisenkin huomannut.

Otteita kirjastani Sairaalan iloiset lapset (2018)