Kaamoskiireitä

Pääsisinpä kotiin nainen miettii Nyssessä.

Kaamos on vahva. Se pystyy lyömään ihmisen maahan. Sielu supistuu hämäryyden myötä ja ihminen kutistuu. Joukko vaeltaa sumuisessa maisemassa mustissa vaatteissa päätä roikottaen. Kukaan ei reagoi toiseensa. Välillä riepoo tuuli, välillä pieksää sade. Sateenvarjon alle voi piiloutua.

Matkan loputtua hän juoksee porraskäytävään ja seisoo hississä kammoten, että joku muu ennättää samaan kopperoon. Hän sormeilee kotiavainta ja ennättää avata oven ennen kuin naapuri tulee ulos omastaan.

Nainen avaa tietokoneen, etsiytyy Someen. Ystävät ovat siellä. Puhelin ei soi enää koskaan, yhteydenotot ovat Facebookissa, Instagramissa, blogeissa. Nainen kirjoittaa sähköposteja enemmän kuin oikeita kirjeitä tai kortteja. Mistään ei jää enää mitään jälkeä. Kaikki katoaa, kun hän kuolee.

Hän kirjoittaa kirjoja, että jäisi joku jälki. Hän työskentelee kaamoksen ajan aamusta iltaan. Kun päivät pitenevät, kirja on valmis tai ei. Jos ei, niin kirja jää kesäksi odottamaan seuraavaa kaamosta.

Mainokset

Seikkailu erämaassa

Pallo piti saada pois paahtavasta keskipäivän paisteesta. Skarabèe, vihreä koppakuoriainen mönki äärettömässä hiekkaerämaassa. Se suunnisti kohti kangastusta, joka välkehti kaukana. Pikku koppis töni päällään ulostepalloa, joka kuorruttui hiekanjyvillä kierros kierrokselta. Pallo kasvoi ja kasvoi. Se kohosi jo korkealle Skarabèen yläpuolelle. Taivaanrannasta lähestyi kamelikaravaani.

Kamelien sorkat painuivat pehmeään hiekkaan. Pöly pöllähteli askel askeleelta lähemmäksi. Skarabèe työnsi suureksi kasvaneen ulostepallon kohtitulevan kamelin sorkan viereen. Pallo pyörähti pölyn voimasta ilmaan, skarabèe tarttui siihen kiinni ja nousi pallon mukana korkeuksiin. Kakkapallo putosi takaisin hiekalle ja skarabèe jäi pallon alle kiinni. Sen jalat sätkivät vimmatusti. Se ei kuullut eikä nähnyt mitään. Karavaanin töminä oli myös kaikonnut. Kamelin selässä istunut skorpiooni oli pudottautunut nähdessään hiekalla vihreän kuoriaisen. Nyt se seisoi hiekalla hölmistyneenä, kun ei enää nähnyt sitä.

Skarabèe oli piilottanut itsensä kamelin jalan jälkeen. Se oli kasannut päälleen hiekkaa ja pysyi ihan liikkumattomana. Se tiesi, että pienikin liike olisi kohtalokas. Skorpiooni kierteli ympäri aavikkoa etsien pikkukuoriaista. Se olisi ollut juuri sopiva suupala. Vihreä skarabèe pysyi ihan yöhön asti paikallaan ja säästi nahkansa.

Näin se oppi rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Niillä ominaisuuksilla oli myöhemmin paljon käyttöä pienen kuoriaisen elämässä.

Luovan kirjoittamisen kurssilla tällä viikolla Kinnalan Koukulla teimme mukavia tehtäviä. Tämä tarina on yksi tuotos sieltä ja olen sen saanut sen julkaisemiseen kahden muun kirjoittajan luvat, itse olen kirjoittanut yhden osion.

Tehtävän anto: kirjoittakaa arpanoppakuvasta tarina, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Kolme kirjoittajaa, joista yksi kirjoittaa alun, antaa paperin seuraavalle kirjoitettavaksi ja hän puolestaan viimeiselle. Kirjoitusaika 10 minuuttia kullakin.

Kokonainen tarina oli näkyvissä vasta kun kaikki osat olivat valmiit. Meidän arpanoppakuvamme oli koppakuoriainen. Tämän artikkelin valokuvan olen ottanut kotona tänä aamuna eikä se liity tarinaan suoranaisesti.

 

CATS

Olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa…

Kolmekymmentä vilkasta kissaa, ai niin ja yksi rotta (Risto Korhonen) yhtä aikaa suht pienellä Tampereen Teatterin näyttämöllä ja kymmenen hengen orkesteri jossain verhoissa. Reilut kaksi tuntia tanssin, musiikin, akrobatian ja sirkustelun ilotulitusta. Oi mitä tanssinumeroita ja millaista taituruutta milloin milläkin välineellä. Miksi en ottanut lapsenlapsia mukaan?

Telkkarissa näkemäni, ikuisesti mieleeni jääneen esityksen perusteella en oivaltanut, että lapsikin saisi Catsista jotain. Muistan, että tv-esityksessä minua kosketti taitavien maskeerausten lisäksi Elaine Pagen ”Memories”.

Ihme ja kumma! Samoin kävi eilen näkemässäni näyttämöversiossa. Kissat olivat maskeissaan, asuissaan sekä taitavissa liikkeissään ja hypyissään niin kissoja ja rähjäinen, pitkähäntäinen, isokorvainen rotta aivan rakastettava. Grizabellan (Ritva Jalonen) Memories pysäytti kissatkin eikä kyyneliltä voinut välttyä katsomossakaan, kun Grizabella vajosi kuolleena maahan ja nousi näyttävästi taivaisiin.

Cats menee vielä muutaman kerran Tampereen Teatterissa. Ellet ole nähnyt sitä, niin mene ihmeessä katsomaan!

Musiikki: Andrew Lloyd Webber

Teksti: T.S. Eliot, suomennos Jukka Virtanen

Artikkelikuvaan halusin ottaa oikean kissan, jo taivaisiin kohonneen Kisumisuni.

Kiusanhenki

Tuoretta verta oli saatava, tarve oli taottu sen DNAhan. Se nuolaisi pitkää imupiikkiään, oikoi jäseniään, levitti siipensä ja syöksyi hajua kohti.

Otus tömähti odottamattomasta huitaisusta telttakankaaseen. Se pyöritteli päätään, ojenteli kuutta hentoa raajaansa kutakin vuorotellen ja totesi itsensä ehjäksi. Se pyyhkäisi etujalallaan piikkiä ja oli valmis seuraavaan hyökkäykseen. Oli pimeää, tuttu punainen haju ohjasi sitä kohti ihmisparkaa, joka yritti piiloutua peittojen alle.

Ihmisen kuuloaisti herkistyi, ininä ärsytti suunnattomasti. Kimeä ääni loppui äkisti, kun itikka kömpi kohteen harmittavan runsaisiin hiuksiin. Imupiikki  ei yltänyt mihinkään ja otus nousi taas siivilleen.

  • Voi hemmetti, ihminen manasi ja kopeloi otsalampun.

Inisijä oli painautunut teltan seinään. Ihminen huitaisi. Ilmavirta lennätti kiusanhengen nurkkaan. Se päristeli siipiään, lipoi pitkää pilliään ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.

Ihminen tähtäsi valon ääntä kohti ja nappasi pahalaisen lennosta.

  • No niin. Hyvää yötä, hän ennätti huokaista itselleen ennenkuin nukahti.

Sen pituinen se.

Telttailua

Hän oli jo lapsena tottunut Soputelttaan. 1950-luvulla perheelle hankittu retkeilyjen mainio mahdollistaja palveli viimeisinä vuosinaan itikkasuojana ja lämpimänä nukkumapaikkana, kun se oli pysyvästi koottu vanhan hataran aitan sisälle. Lopulta kangas haurastui niin, etteivät korjaukset enää pitäneet ja he joutuivat luopumaan siitä.

Aitan sisäkatto, seinät ja lattia uusittiin. Aitasta tuli sievä, mutta viileä ja itikkainen.

Kuinka ihmeessä rakennuksesta saisi jälleen nukkuma-aitan. Runsaiden sateiden, tuulien ja itikoiden takia toteuttamisesta ei näyttänyt tulevan mitään.

Hän ymmärsi, että ainoastaan teltta mahdollistaisi aitassa nukkumisen. Keinokuituisessa yöpyminen ei kuitenkaan houkutellut. Hän mietti, onnistuisikohan hän ompelemaan jonkinlaisen. Ehkä jostain löytyisi vanhanaikaista telttakangasta..Silloin hänen päähänsä pälkähti tsekata Tori.fitä. Sieltähän löytyy vaikka mitä. Kuinka ollakaan. Valtakunnan ainoa myytävä Soputeltta löytyi naapurikaupungista.

Hän sai aidon, vanhanaikaisen ja hyväkuntoisen teltan kympillä. Jälleen kerran tuli todistettua, kuinka toisen roska on toisen aarre. Sekä myyjä että ostaja tulivat hyvin onnellisiksi.

Sen pituinen se.

Pieniä iloja

Yksinkertainen elämä ei kaipaa isoja iloja. Lämmin tupa, hyvä kirja. Vastavalmistuneet villasukat, jotka ovat kyllä himpun verran isot jalkaani. Palanen Unescon Geoparkiksi esitettyä maisemaa. Sadepisarat havunneulasissa. Aito, alkuperäinen ja ehjä Soputeltta, joka löytyi Tori.fistä kympillä.

Teltta, joka on vielä hakematta, on kyllä suuri ilo. Mutta aika yllättävästä syystä. Paljastuksen aika on myöhemmin.

Hyvää sadeiltaa ystäväni.

Illan rauhaa

Sieluni lepää luonnon sylissä. Mieli tasoittuu ja asettuu. Luonto, vesi ja metsä tekevät työtään minussa. Antaudun hiljaisuuden vietäväksi. En mittaa enää aikaa, mittarimato hoitakoon sen. Nukun kun nukuttaa. Puuhastelen, kun keho sitä vaatii. Sauna sulattaa viimeisetkin huolet ja heittää ne hormista. Unimaailma vilkastuu.

Ihminen ei tarvitse paljon elääkseen täyttä elämää. Hyviä hetkiä sinunkin elämääsi.