Varmuuskopiointia

Olen lopettanut useita harrastuksia, olen irtisanoutunut monista yhdistyksistä. Tämä kaikki ajan puutteen takia. Vieläkin minulle kertyy velvollisuuksia, jotka ahdistavat ja häiritsevät.

Eilisen päivän valmistauduin omaan osaani taloyhtiömme juhlailtaan. Valokuvat aiheuttivat kohtuuttomasti päänvaivaa.

Olin irroittautunut OneDrivesta ja kaikkien siellä olleiden kuvien olisi pitänyt löytyä Gigantti Cloudista. En ymmärrä, kuinka olinkin ne voinut löytää aikaisemmin silloin, kun sopimus oli tehty. Nyt löytyi vain viimeisimpiä kuvia, joiden varmuuskopiot olin sopinut tuohon pilveen.

Uuden läppärini Word ohjelma, jonka siis ostin, tallentaa tekstini automaattisesti OneDriveen. Vain osan teksteistä tallennan koneelle. Minulla siis on Wordin kautta yhteys OneDriveen. Kirjauduin OneDriveen vanhoilla tunnuksilla ja löysin kuviani sieltä… miten tää voi toimia näin?

Ehkä sovin uudelleen kuvieni varmuuskopioinnin OneDriveen…. on se sitä monta kertaa jo tarjonnutkin….

No kun sain lopultakin kuvia käyttööni, tein kolme erilaista kuvaesitystä, yksi niistä on video. Nämä olisi tarkoitus näyttää juhlassamme isolta näytöltä. Saas nähdä kuin käy.

Välietappi

Eilen opettelin tekemään sisällysluettelon kirjoitelmastani. Siinäpä kuluikin monta tuntia.

Tulostin ja korjasin. Tulostin ja korjasin. Vihdoin sain tyydyttävän version tehdyksi. Sisällysluettelon pituus on kolme ja puoli sivua.

Luettelosta oli helppo päättää ja tulostaa ne parisenkymmentä sivua, jotka vien torstaina kurssikavereideni luettavaksi.

Nyt tajuan, että olisin tarvinnut sisällysluettelon jo silloin, kun lähetin tekstejä serkkuni ja toisen serkkuni tyttären luettaviksi. Heille lähetin 59 sivua käsikirjoituksen alusta. En tajunnut, että sisällysluettelo selkiyttää näin paljon enkä edes ajatellut silloin sen tekemistä. Onneksi se vaaditaan kirjoituskurssille.

Tekstien luettaminen toisilla on osa kirjan saattamista julkaisukuntoon ja se on välietappikin. Olen nyt päässyt siihen kohtaan, jossa en tiedä, jatkanko vai en. Oliko se tässä..

Odotan vielä yhtä kaukolainauskirjaa, josta ehkä lisämausteita kirjaani.

Tietokonekipuilua

Onko älyttömämpää kuin kirjoittaa kännykällä… hmmm. En ole vielä ottanut wordpressiä käyttöön uudella läppärilläni. Niinpä kirjoitan kännykällä.

Tuntuu, että kaikki on vaikeampaa uudella windows kymppi koneella. En ymmärrä sen sielun maailmaa.

Tänään kipuilin Peda.netin kanssa. Uskoin pitkään, että vika on minussa. Sitten huomasin, etten ollutkaan ainoa opiskeluryhmässämme, joka ei saanut sitä toimimaan. Ohjelmassa oli jotain häikkää ja sen ratkaiseminen siirtyi IT-osastolle viikonlopun yli. Harmitti, että puolet päivässä meni ihan hukkaan.

Tilasin kaukolainauksella ”Oli kerran Vuoksenniska” -kirjan. Se tuli yllättävän nopeasti. Aioin tänään hakea sen, mutta alkoi sataa. Huomenna on parempi sää ja kirjasto on auki. Haen siis huomenna. Tarvitsen tuota kirjaa nykyiseen kirjoitustyöhöni. Tarkistan siitä joitakin asioita.

Hyvää perjantai-iltaa!

Rentoutumista

Olen viettänyt kaksi pitkää päivää käsikirjoituksen parissa. Nyt tulee pakollinen tauko, kun pitkäaikainen ystäväni ilmoitti tulevansa nimpparikahveille. Tietenkin hän kysyi, voiko tulla.

Toivotin tervetulleeksi ja kerroin, että olinkin ajatellut leipoa korvapuusteja. Eilisen pitkän kirjoitussession jälkeen olisin voinut leipoa. Mutta: minusta on tullut sellainen, että teen vain vapaaehtoisesti sen, mitä teen. Ikävä kyllä tuntui ihan siltä, että ne pullat oli pakko leipoa. Niinpä en leiponut, vaan pelasin tietokoneella jotain höpsöä peliä rentoutuakseni.

Nyt on kuitenkin lähdettävä kauppaan ennen kuin vieraani saapuu. Viimeiset kahvin muruset käytin aamukahviin ja samalla voin ostaa jotain kahvin kanssa… jäätelö voisi olla sopivaa vaihtelua.

Kirjoittamista koronan varjossa

Eristäytyminen on antanut mahdollisuuden elää muissa maailmoissa.

Uusi kirja etenee… välillä sujuvammin välillä nihkeämmin. Jatkuvasti omaa tekemistä arvioiden ja korjaten.

Päivärytmi on 4-5 tuntia kirjoittamiseen liittyvää tekemistä. Pari tuntia käsitöitä, telkkaria iltaisin monta tuntia. Pyrin ulkoilemaan päivisin.

Minua ei ainakaan vielä kiusaa yksinäisyys, kun seurustelen kirjani henkilöiden kanssa.

Ihanaa lämmintä viikonloppua!

KUNTTA

KUNTTA – Ulkosuomalaisten antologia  Toim. Anu Heiskanen OK-kirja 2020

Kiinnostuin kirjasta, koska siskoni on asunut Sveitsissä viitisenkymmentä vuotta. Annan kirjan hänelle, kun hän tulee seuraavan kerran Suomeen. Blogi- ja some- ystäväni Irma, joka on Kuntta-kirjan tekijöitä, pyysi minua kirjoittamaan lukukokemuksestani. Häneltä sain tietää tästä kirjasta.

Myös antologiamuoto kiinnosti, koska olin itse ollut juuri tekemässä Likat liikkeellä –antologiaa. Se julkaistiin 2019 marraskuussa. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan verrata näitä kahta kirjaa.

Kuntta sanana oli minulle tuttu, koska tykkään katsoa Huvila ja Huussi –ohjelmia televisiosta. Useat kunnostettavat mökkipihat maisemoidaan kuntalla, joka on nopeasti juurtuvaa metsänpohjaa. Tässä kirjassa Kuntta on vertauskuvallisessa merkityksessä. Kuinka synnyinmaan taakseen jättäneet juurtuvat uuteen ympäristöön. Lähteekö suomalaisuus heistä, kun he jättävät Suomen kymmeniksi vuosiksi. Miltä tuntui lähteä aikanaan ja miltä tuntuu käydä täällä.

Kirjaan on koottu 74 tekstiä 34 kirjoittajalta, joista kaksi on miehiä. Suurin osa kirjoittajista on asunut Suomessa yli 30 vuotta sitten, kauimmin 58 vuotta sitten. Kirjoittajista vain kolme on alle 30 vuotta ulkomailla asunut. Antologian tehneet ulkosuomalaiset ovat sijoittuneet ympäri maailmaa. Jotkut ovat asuneet useissakin maissa. Eri asuinmaita on nelisenkymmentä.

Kirja on käteen sopiva, kovakantinen ja kauniisti taitettu. Kirjan paperi on miellyttävää mattaa, tekstityyppi ja koko ovat lukijaystävällisiä.

Tekstit ovat oman elämän tarinoita, muistelmia, runoja, kirjeitä, yksi kuunnelmakin. Hämmästyttävää on, että useat tekstit ovat syntyneet vuoden 2019 helmikuun ja elokuun välisenä aikana. Jotkut ovat aikaisemmin julkaisseet omaa tuotantoa, kun taas toiset eivät ole kirjoittaneet suomen kielellä kymmeniin vuosiin. Lukija ei kuitenkaan huomaa eroa. Tekstit ovat viimeisteltyjä. Siitäpä päättelenkin, että kirja on hyvin toimitettu.

Minua miellyttävät välisivuilla sanallisesti esitellyt kasvit, joista kotoisen maisemamme kuntta muodostuu. Valkovuokko, kanerva, vanamo, rahkasammal, sananjalka, suopursu, mustikka, hilla, puolukka ja monet muut.

Minusta on tärkeää, että kirjan lukevat myös sellaiset henkilöt, jotka eivät koskaan lähteneet ulkomaille. Itsekin olen sellainen. Tilaisuuksia oli parikin kertaa, mutta en uskaltanut. Ihailen näiden ihmisten rohkeutta. Heistä on tullut rikkaita kuten Elsi Rheiner miettii runossaan ”Sydämellistä”

Koti on siellä missä sydän.

Minullapa on kaksi sydäntä.

Olen rikas.

Tampereella 21.4.2020

Pirjo Aarnio

Valokuvat talteen

Ensimmäinen kännykällä tekemäni Ifolor-kuvakirjanen valmistui. Kotelokin on niin kaunis.

Minulla on ollut tähän saakka Ifolorin kuvaohjelma vain tietokoneilla. Olen tehnyt albumeita monen vuoden ajan kamerakuvista ja olen saanut ladattua myös kännykkäkuvat koneelle. Tällä kertaa kännykkäkuvien saaminen pöytäkoneelle vaikutti ylivoimaiselta. Se ei onnistunut Googlen kuvaohjelmasta eikä One Driven pilvipalvelusta.

Otin Ifolor kuvaohjelman kännykkääni ja latasin Australian matkakuvia suoraan kännykästä. Ensin en oikein ymmärtänyt, miten ohjelma toimii. Se vaikutti vähän jäykältä systeemiltä. Ehkä aivoni olivat jähmeät, kun tein sitä illan hämäryydessä.

Sain kuitenkin ladattua 50 valokuvaa. Posti toi kirjasen, joka olikin tosi hieno. Aloittelijan tuuria: kolme kuvaa on kahdesti.

Laitoin heti tilaukseen uuden 20 valokuvan kirjasen.

Tosi kätevää!

Ähkin ja puhkin vielä isoa A-nelosen albumia tietokoneellani, 45 sivua on valmiina.

Olen niin onnellinen, että raahasin painavaa kameraani matkalla. Kuvat ovat ihan toista luokkaa kuin kännykällä otetut, jotka sopivat hyvin kyllä tällaiseen pieneen kirjaseen.

Olen myös onnellinen, ettei kameralaukkuni jäänyt lopullisesti Adelaiden lentokentälle, vaikka vähältä piti.

Summa summarum

Korona epidemia on ollut päivien puheenaihe viimeiset ajat. Se on rajoittanut yli seitsemänkymppisten elämää jo kolmatta viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa olin kaksinkertaisesti karanteenin kaltaisissa olosuhteissa, koska matkakin edellytti sitä. Kohtalo oli meidän puolella: Sunnuntaina palasimme ja maanantaina Suomen hallitus luki madonluvut telkkarissa.

Näinä viikkoina olen miettinyt matkaa päivittäin, koska olen aloittanut valokuva-albumeiden kokoamisen Ifolor-ohjelmilla. Toinen ohjelma on pöytäkoneellani ja toinen kännykässä.

Tunnen suurta onnea, kun katson kauniita valokuviani matkalta. Vieläkin tuntuu uskomattomalta, että olen käynyt niin upeassa paikassa Intian Valtameren rannalla. Läppärini työpöydälle on jäänyt joitakin kuvia, joita olin ajatellut tänne blogiin. Laitan ne nyt tähän.

8 1/2 tuntia katosi

Lauantain sääennuste lupasi vähän viileämpää, yli kahtakymmentä kuitenkin. Koneellinen ilmastointi viilensi huoneiston yöllä, ja aina aamuisin pukeuduin verkkareihin ennen rantakävelylle lähtöä. Vielä ennen kotimatkaa kävin ostamassa kaksi australialaista herkkujuustoa alakerran kaupasta: Camembert ja Brie. Pakkasin ne kullanväriseen paperipussiin ja laitoin jääkaappiin lähtöä odottamaan.

Pirita lähti Severin kanssa vielä rannalle, Pessi ja Peetu pelailivat puhelimillaan. Minä nostin matkalaukun sängylle ja pakkasin. Olin luvannut Piritalle, että ottaisin heidän pyyhkeensä tai jotain muuta laukkuuni, koska heidän neljä laukkuaan olivat aivan täysiä. En saanutkaan mitään ylimääräistä mahtumaan ja Piritan oli tungettava kaikki omiin laukkuihinsa. Jukka tilasi ja kävi hakemassa thairuokamme.

Olimme ostaneet liput yölennolle, joka lähtisi 21.50. Jukka vei meidät isolla maasturilla lentokentälle jo ennen puolta kahdeksaa. Koska check-in oli tehty, pääsimme suoraan laukkujen punnitukseen. Tavaramme olivat jollain kummalla tavalla lisääntyneet kolmen viikon aikana. Minulla oli kiviäkin matkassa. Jännitti, selviämmekö ilman ylimääräisiä kuljetusmaksuja. Qatarilla olikin hieno systeemi: he laskivat kaikkien viiden laukun painot yhteen, sallittu määrä 5 x 30 kg ei ollut likikään täyttymistään. Käsimatkatavaran kohdalla minun reppuni paino oli 7-8 kg, mutta siinäkin kaikki laskettiin yhteen ja sallittu määrä meiltä jokaiselta oli 7 kg.  Lisäksi pieni käsilaukku roikkui olallani ja kannoin myös kameralaukkua.

Hyvästelimme ja halasimme Jukan ja kävelimme käsimatkatavaroiden tarkastukseen. Minulla oli melkoinen purkaminen ja uudelleen pakkaaminen näissä tilanteissa, koska mukanani olivat läppäri, iPad, järjestelmäkamera, kännykkä, sähkövirta-adapterit sekä kaikkien laitteiden johdot ja akut. Lähes joka kerta jouduin ruumiintarkastukseen, se johtui kyllä lonkastani. Piritakin tarkastettiin useamman kerran matkojemme aikana.

Olin pukeutunut kevyeen housuasuun ja kesäiseen lierihattuun kuuman sään takia. Kävin lentokentän isossa, siistissä vessassa vaihtamassa kevyen asuni lämpimään Fila-asuun ennen lähtöportille menoa. Lierihattu pysyi päässä, koska sitä ei voinut pakata mihinkään.

Adelaiden lentokentällä oli erittäin sekavat kulkuohjeet. Menimme nuolien osoittamaan suuntaan ja jouduimme väärään paikkaan. Näimme lähtöporttimme lasiseinän takana. Mistä sinne voisi päästä, kun seinässä ei ole ovea. Huomasin aulassa miehen, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Hän oli asustaan päätellen lentokoneen henkilökuntaa. Olin kai epätoivoisen näköinen, kun hän tuli kysymään, onko minulla ongelmia. Tämä ystävällinen ja komea herrasmies neuvoi meille reitin omalle portillemme. Meidän piti kiertää tosiaan ihan toista kautta. Onneksi ei ollut mitään kiirettä. Tavaramme läpivalaistiin uudelleen ja taas sain purkaa kaiken. Vihdoin pääsimme odotushalliin istumaan. Ensin koneeseen pääsivät pyörätuolilla kulkevat, ja ensimmäisessä luokassa matkustavat. Pääsimme heti heidän jälkeensä ensimmäisinä lähtemään koneeseen. Kävelymatka kiemuraisia käytäviä oli kohtalaisen pitkä.

Juuri kun olin koneeseen astumassa huomasin, että kameralaukku ei ollutkaan mukanani. Oi ei! Lentoemäntä ja lentokenttävirkailija seisoivat koneen ovella. Virkailija oli puhelimessa, ja kerroin murheeni lentoemännälle. Hän pyysi, että odotan puhelun päättymistä, sen tein hermostuneena – eikö hän jo lopeta.. Virkailija kyseli, mitä minulta on jäänyt. Änkytin photoapparat, photomasin. Hän kysyi: kamera? Yess, yess. Minkälainen se on? Älysin kertoa, että kamera on laukussa ja laukun tuntomerkit. Hän sanoi hakevansa sen ja kehotti menemään paikalleni koneeseen. Istuin epätoivoisena, saankohan kamerani koskaan takaisin. Onkohan joku ottanut yksinäisen laukun odotushallin penkiltä? En kuitenkaan lähtenyt takaisin ovelle. Kun sitten huojentuneena näin virkailijan, kävelin häntä vastaan. Voi kuinka onnellinen ja kiitollinen olinkaan, kun sain aarteni.

Ihmettelimme, kun koneen etuosaan varaamamme paikat olivat vaihtuneet. Lentokoneen perällä oli kuitenkin hyvä istua tämä ensimmäinen 13 tunnin etappi. Kone oli aika väljästi täytetty, useat saattoivat oikaista itsensä yöllä kolmen istuimen pituiseksi. Pirita istui kahden pienimmän pojan keskellä, istuimme Peetun kanssa heidän takanaan. Meillä oli onnea, koska saimme istua kahden, kolmas penkki ei koskaan täyttynyt. Samalla saimme käyttöömme ylimääräisen peiton ja tyynyn.

Näkemiin Adelaide. Kuva on edessäni olevalta näytöltä

Saimme ensimmäiseksi virkistyspyyhkeet, seuraavaksi kuulokkeet. Lentoemännät ja stuertit kuljettivat yhtä mittaa juomia ja ruokia, myöhemmin jopa movie snacksit. Huomasin useiden matkustajien katsovan elokuvia henkilökohtaiselta näytöltään kuten minäkin tein. Severi ja Pessi nukkuivat monta tuntia, Peetukin väsähti aamupuolella. Minun oli vaikea saada nukuttua, ehkä torkahtelin pikkuisen Piritan tavoin kaulatyynyn ja mustien silmälappujen avulla.

Matka oli erittäin kuoppainen, sekin häiritsi unen saantia. Vähän väliä piti laittaa turvavyö kiinni. Nukkuessa sen on oltava koko ajan kiinni. Laukkasin myös vessassa yhtä mittaa. Samalla sain käveltyä käytävää. Se ei ollut lainkaan paha asia, kun jalat lentosukista huolimatta tuppasivat turpoamaan. Aamuherätys oli hyvin lempeä, pikkuhiljaa valot voimistuivat ja saimme aamiaista.

Dohaan laskeutuminen oli aika hurja. Nikolai-kapteenimme lensi koneen vinossa kenttään vai mitä siinä oikein tapahtui. Kone ja matkustajat kallistuivat oikealle, sitten vasemmalle. Se kesti vain pienen hetken, mutta tuntui hyvin epämiellyttävältä. Edessäni olevasta näytöstä katsoin, kuinka kone vähitellen vakaantui keskiviivalle. Oli sunnuntaiaamu, kello oli 4.20. Kahdeksan ja puoli tuntia elämästä oli kadonnut.

Lentäessä meillä ei ollut tietenkään nettiyhteyksiä, ja ensimmäinen tehtävä Dohassa oli liittyä kentän Wi-fiin.

Toinen tehtävä oli jakaa keltaisen Forex-pussin rialit. Annoin jokaiselle pojalle satasen. Piritalla oli kai jotain jäljellä menomatkalta ja minulla jonkin verran. En vaihtanut lämmintä matka-asuani kevyempään. Pakkasin puvun yläosan reppuun ja käärin housujen lahkeet polviin saakka. Hikeä kuitenkin pukkasi, kun painava reppu selässäni ja hellehattu päässäni kuljeskelin Dohan lentokentällä, jossa lämpötila oli yli kahdenkymmenen. Ulkolämpötila oli 27 Dohassa. Ainakin puolella ihmisistä oli maskit kasvoilla. Kiinnitin huomiota siihen, että näin varhain aamulla kentällä liikkui enemmän arabeja kuin muita. Naiset mustissa kokokaavuissa kasvot peitettyinä ja miehet valkoisissaan. He täyttivät myös kuljetusautot.

Tämän kuvan herra vaikutti olevan joku pomo kentällä. Hän kulki sandaleissaan ja asiakirjakotelo kainalossaan lähtöportimme tuntumassa edestakaisin, ja pysähtyi välillä katsomaan papereitaan. Olen hyvin arka kuvaamaan ihmisiä suoraan, vaikka julkisessa tilassa se on mahdollista. Kuvaaminen ei ollut kielletty tällä kentällä. Salaa nappasin pari kuvaa tästä herrasta.

Pojat menivät omia menojaan. Jossain vaiheessa he aina ilmestyivät ja taas juoksivat sinne tänne. Olisi ollut kiva ostaa jotain, mutta kun en osannut päättää, niin kaikki jäi kauppaan. Ehkä hyvä niin. Hakeuduimme kahvilaan syömään ja juomaan. Sinne menivät loput rahani. Pojat olivat ostaneet kassikaupalla tarjouskarkkeja, kavereille kuulemma tuliaisiksi.

Dohan kenttä oli valtavan iso, siellä kulki henkilökuljetusautoja ja –junia. Mekin menimme yläkerroksissa kulkevalla junalla kentän johonkin päähän, josta taas jyrkillä pitkillä rullaportailla alas. Kävelimme, kävelimme ja kävelimme lähtöportille. Nousimme linja-autoon, jonka matka koneelle oli pitkä. Ohitimme kymmeniä kentällä seisovia Qatarin koneita. Oli kovin nostalgistakiivetä koneeseen portaita pitkin. Matka Helsinkiin alkoi kello 8.45. Söimme koneessa aamiaista sekä lounasta. Juomia kiikutettiin tuon tuosta. Paria elokuvaa aloitin katsoa, mutta kun en saanut kuulokkeita kunnolla toimimaan, niin en jaksanut keskittyä niihin ja pelasin hoksauspelejä.

Hei hei Doha

Lentokoneen lasku Vantaalle Muhammadin ohjauksessa sujui todella pehmeästi ja hienosti ja aivan ajassa 13.55. Sitten kovaa juoksua matkalaukkuja vetäen rakennustyömaitten läpi Paunun linja-autolle, joka vei Piritan ja pojat Valkeakoskelle ja minut Tampereelle. Olin bussissa tilannut taksin itselleni. Onneksi se saapui pian, sillä asuni, joka lentokoneessa lämmitti, ei lämmittänyt tippaakaan Suomen takatalvessa ja tuulessa. Jaloissani oli kesätennarit ja päässäni hellehattu. Kuubalainen taksikuski kantoi painavan matkalaukkuni hissiin saakka. Tämä ilahdutti minua suuresti ja ajattelin, että kyllä Suomessakin palvelua saa, kun sattuu oikea asiakaspalveluhenkilö kohdalle!

Kotona ei ollut mitään valmista syötävää, löysin kuitenkin näkkileipäpaketin. Nyt voisin herkutella juustoilla ja näkkileivällä ja keittää teetä! Melkein itku pääsi, kun huomasin, että herkkujuustoni olivat jääneet Australiaan.  

Viimeiset ateriat

Ihanat päivät maapallon toisella puolella Australian Adelaidessa lähestyvät loppuaan. Matkalaukut ovat valmiina lähtöön. Olemmeko me?

Viimeisenä päivänä emme ennätä/halua tehdä ruokaa. Pojat hakevat alakerran japanilais-korealaisesta Maru-ravintolasta susheja. Minäkin saan maistaa. (heidän Facebook-sivuunsa pääsee Googlesta: Maru, Henley beach). Kerran aikaisemmin olen syönyt muutaman sushipalasen Sotilaankadun City-Marketista Tampereella. Nämä sushit ovat pötköjä. Niitä on kahdenlaisia: lohi- ja tonnikalatäytteellä. Minä maistan jälkimmäistä. Se vie kielen mennessään. Leväkerros on ohuen ohut, tiukka riisikerros on maukasta ja pehmeää, keskimmäinen kerros on tonnikalaa. Päätämme Piritan kanssa kokeilla joskus sushien valmistusta.

Tuollaisia herkkuja on alakerrassa, ja me olemme tehneet suomalaisia ruokia kolmen viikon ajan. Paitsi sen kerran, kun olemme tilanneet pitsat. Mm. makaronilaatikkoa, perunaa ja kastiketta, pastaa ja kastiketta, pinaattikeittoa ja munia. Pinaattikeitto on ollut äärimmäisen herkullista tuoreista pinaateista, joita on alakerran kaupassa (linkki) myytävänä sekä pusseissa että irtomyynnissä. Olemme ostaneet kaksi kertaa jälkiruoaksi neljän litran jäätelöpurkin. Ei tahdo kahdeksi illaksi sellainen riittää.

Tilaamme aikuisten lähtöaterian läheisestä thai-ravintolasta (linkki). Jokainen meistä neljästä valitsee listalta mieleisensä ruoan. Asetamme pakkaukset yhteiseen pöytään, ja jokainen syö jokaista annosta. Maistelemme Piritan kanssa ensimmäistä kertaa simpukoita, mustekaloja ja isoja katkarapuja. Ne ovat hyviä, voisin kokeilla toisenkin kerran. Muutenkin kaikki thai ruoat ovat todella ihania, hyvin maustettuja ja maukkaita. Ja jälleen viimeisenä iltana tämä herkuttelu. Olemme kyllä säästäneet ruokakustannuksissa, kun olemme valmistaneet ruoat itse. Mutta olisihan sitä joskus voinut ravintolassakin syödä. Etenkin tuollaisessa, jolla on pitkät perinteet.

Neljä erilaista pakkausta + riisit.
Nurmikko on tuuleton paikka paistatella auringossa.
Tuolla ylimmässä kerroksessa asustelimme ja sieltä oli tällaiset näköalat: