On se hidasta tuon käsikirjoituksen muokkaaminen. Olen tulostanut koko nipun ja merkinnyt korjaukset lyijykynällä. Nyt vien niitä korjauksia digitaaliseen kässäriin. Sen jälkeen on tehtävä järjestelytöitä. Siirtelen sivuja paikasta toiseen ja yhdistelen joitakin sivuja.

Huomasin, että parvekkeen pöydällä on helpoin työskennellä, siinä on sopiva korkeus ja tarpeeksi tilaa papereille. Oli kuitenkin tultava sisälle, kun jostain syystä parvekkeelle ei tullutkaan virtaa – tai oliko vika sähköjohdossa… tulin sisälle, kun läppärin virta loppui.

Kolme tuntia ja kaksitoista sivua…. ei mikään suurenmoinen saavutus. Mutta oli ihana tehdä ilman katkoja vain tähän keskittyen.

Mainokset

Tänä aamuna ja eilen

Eilisen päivän istuin telkkaria katsellen. Kello 11 avasin ja sain verestää muistiani niiden historiallisten seikkojen suhteen, joissa edesmennyt presidentti Mauno Koivisto oli elänyt. Näin myös kaksi dokumenttia hänestä. Haastateltavana oli Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen enkä voi olla ihmettelemättä, miten hyvä muisti näillä historian käänteissä eläneillä ihmisillä on. Uutena asiana minulle tuli se, miten valtava vaikutus Suomelle oli Neuvostoliiton hajoaminen. Sen seurauksena Mauno Koiviston aikana Suomi otti harppauksen kohti länttä aloittamalla EU-neuvottelut.

Henkilökohtaisesti tämä sama vaihe 1990-luvun alkupuoli oli minullekin hyvin merkittävä. Mutta se ei kuulu tähän juttuun.

Kello  kolmestatoista alkaen seurasin Koiviston hautajaisseremonian alusta loppuun ja vuodattelin muutamia kyyneleitäkin. Ohjelma kirkossa oli erittäin korkeatasoinen ja arvokas. Eniten minuun vaikuttivat Jorma Hynnisen ja Cantores Minoresin esitykset sekä emeritus piispa Eero Huovisen puheet.

En sulkenut vieläkään vaan jatkoin Emmerdalilla, Vain elämää -sarjalla ja illan päätteeksi oli katsottava vielä neiti Julie, joka oli jännittävä sekoitus modernia ilmaisua ja vanhahtavaa kieltä. Liv Ullman oli ohjannut tämän hienon elokuvan.

Tänään on vielä arkipäivä. Eilen tekemättä jääneet tehtävät ovat siirtyneet tälle päivälle. Laitoin jo kameran akun latautumaan ja aion sonnustautua kuvausreissulle rantaan ja metsään. Käsikirjoitukselle toivon riittävän aikaa eteisen siivoamisen jälkeen. Vaikka pitäisihän käydä vanhainkodillakin omaista viihdyttämässä. Ehkä hänkin katsoi Koiviston hautajaisia. Oikein rakastava omainen olisi tietenkin katsonut seremoniat vanhainkotilaisen kanssa. Koiviston aika kun oli meille molemmille tärkeää aikaa.

Hyvää huomenta

Huomasin juuri – ikäänkuin en olisi ennen huomannut – että pääsen iPadilla kirjoittamaan tänne. Enimmäkseen olen netissä kännykällä, vaikka laitteita on useampia. Tässä on käynyt sama kehitys kuin valokuvauksessa. Kuvaus on siirtynyt kännykkään.

Olen alkanut ottaa mukaani kamerakameroita ja muistella uudelleen, miten niitä käytetään.

Sama typistynyt kehitys näkyy täällä blogissakin. Kirjoittelen kuulumisia aika ajoin Facebookiin ja tämä foorumi jää käyttämättä.

Olen julkaissut runokirjan ”Mandalaa ja punontaa”. Se on viime aikainen saavutus. Kirjaa saa ostaa Mediapinta Oy:stä ja minulta. Minulta saa myös edellistä kirjaani ”Bostonin Punainen Hehku”, joka sisältää novelleja, kertomuksia ja runoja, jota teetin lisää. Nyt saat molemmat kirjat tarjoushintaan 40 eur. Hinta sisältää lähetyskulut.

Lapsuusmuistokirjan kanssa kipuilen edelleen. Materiaali alkaa  olla kasassa. Nyt on muokkaus- ja korjausvaihe. Harmi vain, että on muutakin hommaa kuin kirjoittaminen. Se ei ole päässyt muodostumaan päätyöksi.

Yksitoista vuotta nettipäiväkirjaa

Marraskuussa 2005 keksin hienon bloginimen Tanssiva Harmaa Pantteri. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän pitänyt nettipäiväkirjoja, joita minulla on ollut useampia. Viime aikoina olen päivittänyt vain tätä WordPress -päiväkirjaa. Kaikki edelliset ovat olleet ja ovat edelleenkin Vuodatuksessa.

Yksitoista vuotta sitten olin aktiivinen. Kirjoitin varmaankin joka päivä. Se oli hienoa aikaa, etenkin kun alkoi tulla ”tuttuja”. Yhdessä vaiheessa vastasin vain valokuvahaasteisiin. Harrastin valokuvausta, nyt se on enempi räpsintää älypyhelimella. Kaikki käy niin nopeaan. Kun puhelimesta lähettää kuvan Facebookiin, niin pian jo saa kommentteja.

Vaikka en nyt viime aikoina kovin aktiivisesti ole päiväkirjaa pitänytkään, niin kirjoitan niin monena päivänä kuin voin. Kirjoitan kirjaani ja korjaan siihen tulevia vanhoja tekstejä. Välillä tuntuu, että rämmin suossa. Välillä päämäärä on kirkkaana mielessä.

Ensimmäinen työpäivä

Näin viime yönä ihanan keveää unta, vaikka siinä olikin paljon jännitysmomentteja. Unessa esiintyivät minun lisäkseni ensimmäinen kenkätehtaan pomoni Lasse, hänen vaimonsa ja puhelimen päässä sisareni.

Uni tapahtui vanhojen puutalojen kylässä tai kaupungissa, jossa olen aikaisemminkn ollut sekä unissani että hereillä. Se oli ehkä varhaislapsuuteni Imatra. Ikäänkuin olisin kävellyt Imatrankosken sillan ylikin idästä länteen. Oli kevät. Aurinko paistoi alhaalta, sulavat lumet muodostivat puroja tielle ja jalkakäytäville.

Olin ollut jossain päivän kestävässä työssä, kun minulle ilmoitettiin puhelimitse, että minun pitäisi nyt heti mennä ilmoittautumaan toiseen työpaikkaan. Tämän uuden työpaikan avainkortti oli jätetty asunnolleni, joka oli erään puutalon yläkerrassa.  Olin linja-autossa, viime tipassa painoin pysähtymisnappia, kukaan muu ei ollut sitä painanutkaan, vaikka niin oletin.

Tien reunassa, vanhan talon edessä kaivoin käsilaukkuani enkä löytänyt minkäänlaisia avainkortteja. Olin antanut ne siskolleni, joka oli kylässä luonani. Siis saan ne kotoa. Oven ulkopuolella huomasin, että en pääse edes taloon sisälle ilman korttia ja soitin siskolle. Hän olikin lähtenyt asioille ja kaikki kortit olivat hänen mukanaan. Suutahdin, että hän oli ottanut myös uuden työpaikkani kortin.

Sisko oli mennyt katsomaan veljeämme sairaalaan eikä voinut tulla heti, kun hänen piti viedä ruokaostokset. En kysellyt, miksi veli oli sairaalaan joutunut. Seisoin talon sisäpihan ulkoportaikon ylätasanteella kaiteen vieressä. Siinä puhellessa huomasin, että uusi työpaikkani oli viereisen talon sisäpihalla.

Yllätyin, kun huoneessa olivat Lasse ja hänen vaimonsa. Olin jo myöhässä ja aloin selittää, miksi. Lasse katsoi minua valkoisessa takissaan tutkivasti ja vaimo sanoi hymyillen, että ei tämä pitkä elämä yhdestä päivästä ole kiinni eikä tarvitse olla huolissaan, kaikki järjestyy.

Istuimme hyvin pienessä tilassa pöydän ääressä. Minä vaimon kanssa seinän vieressä vierekkäin ja toisella puolella Lasse. Pöytä täyttyi hyvinvoivan näköisistä herroista tummissa puvuissaan ja kravateissaan. Heillä oli tärkeä kokous kenkätehtaan johtajan kanssa. Ymmärsin, että meidän naisten tehtävä oli kahvinkeitto. Hoikka kevyt vaimo hyppäsi pöydästä kaikkien yli ja minä jäin sinne ahtauteen isomahaisen herran viereen. Yritin päästä hänen ohitseen, vaan en päässyt. Hänen oli pakko nousta ylös. Selviydyin pois vatsat hipoen.

Vaimo hyräili hyvällä tuulella pienessä pimeässä keittiössä. Sanoin ensi töikseni, että Lasse oli myös siellä edellisessä tämän päivän työpaikassa. Niin olikin, hän vastasi ja nosti eteeni pienen pieniä pulloja. Pullojen korkit olivat egyptiläisten jumalien ja hallitsijoiden kuvia. Kun tartuin Kleopatraan, sen kaula meni poikki. Vaimo vain naureskeli, ne ovat vanhoja ja hauraita, ei se mitään haittaa. Kaada juomaa pikareihin.

Energiaimuri

Tänä aamuna tapahtui ihme juttu.

Vähitellen kaikki toimintoni ovat siirtyneet keittiö-olohuone akselille. Olohuoneessa teen käsitöitä ja katson telkkaria. Keittiönpöydälle olen virittänyt tietokoneeni ja toimistoni. Vasemmalla on kaksi lehtipinoa: vanhemmat, säilytettävät ja uudemmat poisheitettävät. Oikealle olen heitellyt ”tärkeitä” papereita, joissa on hoitamattomia ja hoidettuja asioita. Lehtipinot ovat kontrollissa. Mutta tuo epämääräinen paperipino on alkanut häiritä, koska en enää ole pystynyt sitä hallitsemaan.

Tänä aamuna tarvitsin puhelinnumeron, jonka tiesin olevan noiden papereiden joukossa….

Aloin perata pinoa, katsoin joka ainoan paperilipun ja -lapun. Heitin sumeilematta tarpeettomat pois. Roskapino kasvoi ja tärkeitä jäi enää vähän, ne lajittelin aiheiden mukaisiin kasoihin. Kaikki olivat levällään edessäni paitsi poisheitettävät penkillä.

Kevään, kesän ja syksyn ahdistukset olivat olleet siinä piilossa. Kun sain ne lajiteltua, minulla ei ollut enää voimia  viedä niitä oikeille paikoilleen ja aloin itkeä. Itkuinen purkaukseni puhdisti minut. Sain kiikutettua kaikki oikeille paikoille ja puhelinnumerokin löytyi.

Syöksyin uusin energioin käsikirjoituksen kimppuun. Ajatella, että olen pitänyt tuollaista energiaimuria pöydälläni!

Siskoni sanoi, että se on Feng Shui!

Luomisen tuskaa

Ristiriitainen ja häkeltynyt olo on eilisen tekstipalautteen jälkeen. Olin niin iloinen, että olin saanut kirjoitettua vanhempieni sota-aikojen muistoja romaanin muotoon, en omiani enhän ollut vielä syntynytkään.Tekemäni työ sai hyvän palautteen, mutta lähdin liian kaukaa. Sain ohjeen, että nämä pitäisi rajata pois ja aloittaa kertomus siitä, mikä alunperin oli tarkoitukseni. Kirjoittaa katoavasta lapsuusmiljööstäni.

Olin jo pitänyt lapsuusmuistojani melko valmiina. Tänään kun otin ne uudelleen esille, huomaan, että muokkaustyötä on paljon jäljellä. En oikein tiedä, miten voisin edes aloittaa, kun jätän pois nuo aiheet, joihin olen viime aikoina perehtynyt.  Enkä tiedä, pystynkö romaanimuotoon…

Mistä minä oikein kirjoitan – mikä on pointti? Ja ketkä ovat romaanihenkilöt? Romaani, romaani… tässä samalla tuli mieleen eräs tapahtumasarja, jonka historiallisen totuuden olen jo kirjoittanut. Ehkä aloitan siitä.

Käsikirjoituksen deadline on kuukauden päästä. Viime yönä en saanut nukuttua. Heräsin jo ennen kuutta sekavissa tunnelmissa.