Taidan olla museokamaa

Löysin vanhan raameihin laitetun valokuvan, joka oli liimautunut keskeltään lasiin. Kiertävä valokuvaaja on tallentanut äitini lapsuuden perheen 1920 -luvulla. Teetin kopiot sisaruksilleni ja serkuilleni. Annoin kuvan veljelleni eikä hän tuntenut, keitä siinä oli.

Eräänä iltana isän puoleisen serkkuni tytär vieraili luonani. Näytin hänelle valokuvia, karttoja ja kertomuksia yhteisistä juuristamme, joista hänen tietonsa vaikuttivat olevan puutteellisemmat kuin minun. Iltamme ei meinannut loppua millään, koska historia vei meidät mennessään. Näytin hänelle yhteisen esiäitimme hartauskirjat, virsikirjat, perheraamatun ja keittokirjan, jotka ovat kirjahyllyni aarteita. Valokuva-albumit ja kartat kertovat omalta osaltaan yhteisen sukumme historiaa.

Viime viikolla ilmoittauduin irtisanomiskokemuksien keruuseen. Eilen kävin työväenmuseo Werstaalla haastattelussa tapauksestani vuodelta 1986, kun kenkätehdas Lana lopetti toimintansa. (Kuvassa on Lanan kenkä)

Lapsuudestani kertovan kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” jälkeen minulle avautui kaksi polkua seuraavaa kirjaa varten. Lapsuuden jälkeinen oman elämäni aika tai isän ja äidin tarina ja heidän historiansa. Muutama viikko sitten istuin nojatuolissa tekemättä mitään, mikä on aika poikkeuksellista minulle. Siinä lorvaillessani sain selkeän vision, että minun tehtäväni on kertoa historiaa ja tarinat, jotka katoavat mukanani, jos en niistä kirjoita. Ainakin itselleni nämä vanhat jutut ovat kiinnostavampia ja niistä löytyy tarinoiden aiheita. Itse on liian lähellä omia kokemuksia ja etäännyttäminen on haastavaa.

Tänä keväänä olen koonnut taustatietoja, tehnyt sukupuita ja aloittanut kirjoittamaan tarinoita vanhoista ajoista. Tyhjennysprojektini tuli väliin ja aloitan kesän jälkeen uudella innolla siitä aiheesta.

Nyt odottelen pakkaustouhuissani huomista siirtymistä Saimaan syleilyyn.

 

Mainokset

Sunnuntai

Sunnuntait olivat ennen erilaisia kuin arkipäivät. Lauantaisinkin oli jo rauhallisempaa ja virittäydyttiin viikonlopun viettoon. Monessa perheessä lauantai oli siivouspäivä. Kaupat sulkeutuivat varhain ja avautuivat seuraavan kerran vasta maanantaina. Lauantait olivat koulupäiviä vielä 1950-luvulla.

Tänään on sunnuntai ja talossa on rauhallista. Minulla on nyt mattojen pesu into päällä. Suunnittelen toisen pitkän maton pesua talomme pyykkituvan lattialla. Kello lähenee yhdeksää. Kahdeltatoista tulee pari vierasta käymään. Itse asiassa he tulevat ostamaan kirjani ja keitän heille kahvit. Olin suunnitellut peseväni lattioita ennenkuin he tulevat, mutta jospa menisinkin pesemään maton ja siirtämään eilen pesemäni ulos narulle.

Aamu alkoi aurinkoisena, pääskyt kirkuvat sinisellä taivaalla.

 

Nuotiolla veden rajassa

Aika lisääntyi. Eikä siihen sen kummempaa tarvittu kuin päätös siirtää matkalle lähtöä. Päätöksen teki veljeni – en minä. Lähdemme yhtä matkaa. Veli ei kuulostanut ilahtuvan siitä, että haluan viedä kaksi 140 senttistä penkkilautaa mukana. Enpä ole mitannut, mahtuvatko ne autooni. Pirttikaluston hävitin ja nämä säästin nuotion ympärille laitettaviksi. Meillä ei ole grilliä.

Kylläpä odotankin niitä rauhallisia iltoja tuleen tuijottaen, kun edessä aukeaa laaja Saimaan selkä kuin meri ja taivas jatkuu äärettömiin. Illan puna värittää vastakkaisen rannan ja puiden yläpuolelle kohoavan sairaalan, jossa olemme viettäneet lapsuutemme.

Useissa eri vuosien valokuvissa istumme siinä toppatakeissa, pipot päässä juhannusaattoiltaa viettämässä. Kymmeniä vuosia nuorempana istuimme kivillä, pojilla oli kitarat ja laulu raikui rannalla. Nyt haluan istua mukavammin. Kitaransoitto sopii tunnelmaan vieläkin.

Helteet loppuivat?

Nyt olemme päässeet normaaleihin kesäkuun lämpötiloihin, mikä ilahduttaa minua suuresti. En kerta kaikkiaan kestä hellettä. Se voisi olla siedettävämpää Saimaan rannalla, mutta kaupungissa kärsin. Onneksi aamut olivat viileitä ja pääsin kävelylenkilleni. Olen viettänyt hellejakson suljettujen ikkunaverhojen takana. En kuitenkaan toimettomana. Tyhjennysprojekti on edennyt ihan mukavasti… Välillä on muutakin puuhaa. Kuten nytkin, kun tyttären pojat ovat mummon luona.

Saareen lähtö siirtyy ainakin ensi viikkoon. Onneksi voin ottaa kevyttoppapuvun mukaan. Ei tarvitse lähteä pelkillä hellevaatteilla…

Gaudeamus igitur muinoin

WP_20180602_09_47_30_Pro (2)Päiväkirjani 53 vuotta sitten:

”Seitsemänkymmentä uutuuttaan hohtavaa valkolakkia. Ihmiset kulkevat kuin vuorta – yhden huipun saavutettuaan on seuraava vielä ylempänä ja sinne on päästävä. Jos saavuttaa päämääränsä, on se ollut liian alhainen. Rooman kirkossa – harmaassa kivikirkossa – sanat Quo vadis? Quo vadis? Minne menet. Jokaisessa lähdössä on hiven kuolemaa. Haikeutta, huikaisevaa onnea. Julistan teidät ylioppilaiksi. Gaudeamus igitur… Kaunista – ruusumeri punainen hitunen keltaista. Mieli niin autuas, niin haikea. Samppanjaa ja onnelliset jalat.”

Kesäkuu!

En yleensä käytä iPadia, joka lojuu hyllyssäni. Nyt ajattelin elvyttää sen käyttööni. Ehkä tämä olisi kätevä mökillä. Jotkut ovat kovin ihastuneita tablettiin. Minä käytän Macbookia. Olen siihen hyvin tyytyväinen. Koneeni on jo aika vanha, ehkä kohta joudun päivittämään sen uudempaan. Päivittäminen tuntuu kyllä tosi vaikealta, koska koneellani on kaikki. Kirjojen käsikirjoitukset, kuvat yms. Jatkuva varmuuskopiointi menee ulkoiselle kovalevylle. Eräs expertti sanoi, etten kuitenkaan näitä minulle tärkeitä tiedostoja saisi siirrettyä toiseen koneeseen ja että kaikki pitäisi varmistaa erikseen. Tämä kaikki askarruttaa minua, mutta nyt keskityn toisenlaisiin varmistuksiin.

Romuralli jatkuu. Olen saanut paljon aikaankin, mutta edelleen löytyy poistoja ja tyhjennyksen kohteita. Tässäpä onkin syy, miksi en ole lähtenyt mökille. Paljon on ollut virallisiakin juttuja kuumassa toukokuussa. Tänään sää on viilennyt minulle sopivammaksi. Mutta jatkan sisätiloissa.

Helteet eivät ihastuttaneet minua. Aamuisen viileyden aikana kävin kävelemässä ja senjälkeen sulkeuduin kämppääni.

Nähtäväksi jää, teenkö mökillä tilannepäivityksiä blogiini iPadilla niinkuin ajattelin. Minua on kiusannut, etten mökillä saa kirjoitettua mitään. Nyt ajattelin muuttaa käytännön jokapäiväiseksi kirjoitusharjoitukseksi.

Artikkelikuvani on mökiltä. Sinne kaipaan.

Valokuvahommia

Voi mikä helpotus näkyvyyteen! Nostin isomman kuvaruudun eteeni. Olen tihrustanut pienen läppärini kuvaruutua ja olen kärsinyt joka päivä. Mutta en näköjään tarpeeksi. Nyt kun alan työstää viittäsataa valokuvaa, jotka otin eilisessä tanssinäytöksessä, otin tämän isomman ruudun taas käyttöön. Oi miten helpottavaa joka tavalla. Näkyvyys parani huomattavasti. Työasentokin on parempi, kun ei tarvitse tihrustaa pienestä näytöstä.

Simat pullotin äsken. Kahdeksan litraa, en osaa pienempää määrää tehdäkään.